Aikoinaan hoivatyössä työskennellessäni törmäsin monenlaisiin äiteihin. Vaikka yksilöitä ei loppupeleissä voi kategorisoida, joskus pysähtyy miettimään millaisia äitejä maa päällään kantaa. On ylihuolehtivia ja välinpitämättömiä, auktoritaarisia ja lepsuja, rauhallisia ja äkkipikaisia, ajattelemattomia ja liiankin pohdiskelevia, tiedostavia ja silmänsä ummistavia. Kaiken hyvän lisäksi nämä ja monet muut ominaisuudet ovat vieläpä tilannesidonnaisia. Äitiys sinällään ei ole minulle vierasta, vaan se, että minä olen äiti. Olen jo kauan ymmärtänyt äitiyttä ilmiön, jos sitä nyt koskaan voi riittävästi ymmärtää, kautta ja olen usein ollut lohduttava olkapää erilaisille äideille. Kuitenkin on pakko myöntää, että omien lasten synnyttyä uusi näkökulma äitiyteen on herännyt myös minussa.
Yllättävän usein tulee mietittyä millainen minä olen äitinä. Ja kun tunnen paremmin tai pidemmältä aikaa työminäni verrattuna äitiminääni, huomaan usein vertailevan äitiminääni työminääni. ”Lastenhoitaja” Mirka, ”valmentaja” Mirka ja ”ohjaaja” Mirka ovat hyvin erilaisia kuin ”äiti” Mirka. Olen huomannut, että äitinä olen monessa suhteessa erilainen kuin työssäni. Esimerkiksi olen lepsumpi, mutta äkkipikaisempi. Kotona ei jaksa aina miettiä sitä, miten aikuisen on järkevä toimia missäkin tilanteessa. Kahdeksan tuntia päivässä kykenee olemaan johdonmukainen ja harkitseva, mutta yötä päivää se ei onnistu. Mielenkiintoista on sekin, että siinä missä joukkueellinen futaajia tai koulukodin oppilaat tottelivat oikein muotoiltua ”jonoon järjestäydy” käskyä, oma pikkumies ei korvaansa lotkauta. Ihan kuten ei muistakaan käskyistä – pikemminkin päinvastoin.
Jotkut äitien piirteistä saivat minut töissä toivomaan: ”kunpa äiti oppisi olemaan realisti, toivottavasti sain äidin ymmärtämään, että rajoja lapsi kaipaa tai voi kun vanhemmat osaisivat elää tilanteessa. Nykyään olen huomannut epäileväni itseäni välillä yliherkäksi välillä ihan natsiäidiksi ja viimeksi tänään hysteeriseksi äidiksi, etenkin kun kyse on esikoisesta. Oireet olivat mitättömät päällisin puolin, mutta minusta tuntui, että on tuota lääkärille näytettävä. Tosin sain hysteriadiagnoosista vapautuksen, kun kiikutin Neon lääkäriin muutaman päiväunilta heräämiskerran jälkeen ja herralla todettiin korvatulehdus. Tämän episodin jälkeen mietin, että tärkeintä kaiketi on luottaa äidin vaistoon.
Anyway, sama kai äitiydessä on kuin muissakin asioissa elämässä. Turha hötkytä äärilaidasta toiseen. Paras tapa selviytyä kunnialla on etsiä kultaista keskitietä ja koittaa vielä kävellä sitä pitkin niin kauan, kun tietä riittää. Eipä muuta kuin iloisia kultaisen keskitien etsintöjä. ;)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Mä olen kans miettinyt tota äitiyttä. Vaikka siis omia ei ole eikä vielä oikein uskaltaisi haaveillakaan omista. Ihan vielä ainakaan. Mutta siis kun koulussa ja tarhassa töissä ollessaan näkee NIIN monenlaisia vanhempia ja monenlaisten vanhempien aikaansaannoksia. Enkä siis tarkoita lapsia geeneineen, vaan valintoja joita perheissä tehdään. Tehdäänkö läksyt yhdessä, kuunteleeko äiti lapsen huolia, annetaanko lapselle vastauksia ihmettelyihin, saako lapsi kotoa oikeaa ruokaa vai vaan mikropitsaa joka ilta, onko telkkarin katsomista ja pleikkaria rajoitettu mitenkään, leikitäänkö ulkona, tai kannustetaanko edes siihen... vai onko vanhempien mielestä parempi vaan olla sisällä etteivät vaatteet kulu.. Kuulen opettajien versioita ja pohdintoja (ja ihmettelyjä että mitä ne vanhemmat siellä kotona taas oikein miettivät!!) ja onneksi myös aika monen lapsen version. Ja iltaisin kotona miettii että me sitten vanhempina ei ainakaan oltaisi sellaisia eihän kulta eihän..... Kulta myhähtelee että joo ei. Ja mä jatkan miettimistä.
Ihana lukea sun blogia! Onnea uudelle kodille!
Kiitos kivasta kommentista. Kyllä mä muistan kans, kuinka aikoinaan pyörittelin sitä, millainen äiti haluan olla ja millainen en. Sama pyöritys tuntuu jatkuvan edelleen juuri tuollaisella tasolla. Mikä on ok ja mikä ei. Esimerkiksi mikroruoka joskus on ihan paikallaan, mutta ei todellakaan joka päivä.
Olen myös paljon miettinyt sitä, millaista aika lasten kanssa tulisi olla. Siis pitääkö äidin huseerata jatkuvasti jotakin vai onko parempi, että äiti välillä vain on lasten kanssa. Tuntuu kuitenkin, että tämä meidän yhteiskuntamme ei tue perheiden arkea parhaalla tavalla. Kun esimerkiksi ajattelee työssäkäyviä vanhempia, heillä on vain kolmisen tuntia iltaisin aikaa lasten kanssa ja sekin menee usein iltapuuhissa, kauppareissuilla ja kodin askareita hoitaessa.
Kiitoksia vielä ja hauskoja pohdiskelu hetkiä :)
Lähetä kommentti