Pakkokäyntejä yksityislääkärillä

Julkinen terveyden huolto odottaa pelastajaa. Kun minä olin lapsi ja oli tapahtunut haaveri, terveysasemalle (Suutarilan) saattoi poiketa välitunnilla. Toista on meininki tänään. Poika oli tässä reilun kuukauden korvatulehduksessa. Söi kolme antibioottikuuria putkeen, ei auttanut. Nyt joulun alla, eilen, kävimme taas korvalääkärissä, jonka seurauksena pojallemme asennettiin putket korviin. Hyvä niin, nyt asian pitäisi olla kunnossa.

Moni asia on herättänyt ajatuksia tässä prosessissa. Suurimpana se, että jokaisella lääkärikäyntikerralla olemme pyrkineet normaalissa järjestyksessä terveysasemalle korvia näyttämään. Emme ole päässeet. Puhelimessa on kerrottu, että odottakaa nyt vielä ja soitelkaa huomenna uudestaan. Jokusen kerran on myös kehotettu antamaan särkylääkettä.

Meille ei ole mielestäni jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä yksityiselle terveysasemalle hoitamaan asia kuntoon. Minulla kun ei ainakaan sydän kestä katsoa pienen ihmisen turhaa tuskaa eikä hänen sitä mielestäni kuulukaan joutua kärsimään. Lisäksi epätietoisuus tilanteesta aiheuttaa ylimääräistä stressiä. Saimme laadukkaan hoidon, mutta toisaalta perheemme taloustilanteen solmuun siihen asti kunnes vakuutusrahat tulevat. Luojan kiitos, että päätimme ottaa pojallemme vakuutuksen.

Yksityiseltä saamassamme palvelussa ei ole ollut mitään vikaa. Ei toki ole myöskään siinä palvelussa, jonka julkiselta puolelta olemme onnistuneet saamaan – esimerkiksi neuvolakäynneillä. Saamastamme palvelusta huolimatta tuntuu siltä, ettei ole oikein käyttää yksityisiä palveluita sillä niitten asemaa vahvistamalla rapautamme kunnallista terveysjärjestelmäämme. Mieluummin kävisimme julkisessa terveyskeskuksessa; mutta minkäs teet. Asiat kun ovat kunnanvaltuutettujen ja -virkamiesten käsissä.

Samalla minulle vahvistui käsitys siitä, että voiton tekeminen ihmisten terveydellä on yksinkertaisesti väärin. Työntekijät ansaitsevat toki palkkansa ja niin edelleen, mutta että joku vetää rahat välistä, kun on kysymys ihmisten terveydestä; se ei ole oikein. Julkinen terveydenhoito takaa tai sen olisi tarkoitus taata se, että kaikilla – varallisuudesta riippumatta – on mahdollisuus saada hoitoa samoilla ehdoilla. Tosin nyt vallitseva tilanne aiheuttaa sen, että ne joilla on varaa maksaa ainakin vakuutus, hakeutuvat yksityiselle puolelle. Eihän tämä tasa-arvoista tai oikein ole.

Terveyspalvelujen järjestäminen kuntoon julkisella puolella on kuitenkin vain tahdosta kiinni. Halutaanko että palvelut toimivat, vai eivät? Kyse ei ole vain siitä, että pitäisi kaataa rahaa terveyssektorin budjettiin tai rassata organisaatiota kevyemmäksi. Rahaakin tarvitaan, mutta paljon on kysymys siitä miten työt järjestetään ja miten luodaan viihtyisä työympäristö, johon työntekijät haluavat tulla töihin.

Kilpailuttamaan

Ensi sijassa otsikko tarkoittaa sitä, että minulle itselleni tulee ensi vuonna lähtö kilpailuttamaan. Tällä en tarkoita uutta pestiä valmentajana vaan sitä, että maanantaina Helsingin sosialidemokraattien piirikokous valitsi minut ehdolle (kaupunginvaltuusto siunaa sitten tammikuussa) liikepalvelulautakuntaan. Liikepalvelulautakunta käsittelee Helsingin palveluja tuottavia yhtiöitä ja niiden asioita, usein juuri kilpailuttamista.

Kilpailuttaminen ja sen hoitaminen on äärimmäisen tärkeä asia. Olen enemmän kuin innoissani päästessäni tekemään asian kanssa töitä, vaikka aiemmin ajattelin ja toivoin vaalien jälkeen pääseväni sosiaaliasioiden kanssa tekemisiin. Kilpailuttamisessa, niissä palveluissa mitä se kulloinkin koskee, on kuitenkin hyvin pitkälle kyse samasta perusasiasta kuin sosiaalipuolella: ihmisistä ja palvelun turvaamisesta sitä tarvitseville.

Toisekseen otsikko tarkoittaa sitä, että ensi vuonna lähdetään kilpailuttamaan Palmian tarjoamia palveluita. Sinällään on ikävää, että kilpailutukseen joudutaan sillä siihenhän ei ole mitään pakkoa, ei mikään laki, asetus tai eu-direktiivi sitä vaadi. Kyse on yksinkertaisesti poliittisesta päätöksestä – tässä näkyy kahden suuren porvarillisen ryhmittymämme, kokoomuksen ja vihreiden, henki ja tahto.

Helsingin pitääkin erityisesti paneutua kilpailutusprosessiin. Oleellista on muun muassa se, että tarjouspyyntöön, sopimuksiin ja muihin asiakirjoihin kirjoitetaan yksityiskohtaisesti palvelun tuottamiseen liittyvät seikat. Menneisyydestä tulee oppia ja mokia, joita tehtiin esimerkiksi vammaisten kuljetuspalveluja järjestettäessä, ei missään tapauksessa saa päästää toistumaan muualla.

Jo riittää pallottelu

Helsingin vammaiskuljetuspalvelun tilanteella on nyt palloteltu oikeastaan koko syksy. On tehty esityksiä, palautettu niitä valmisteluun, pyydetty lisätietoja, puhuttu ja taas pyydetty lisätietoja. Eilen asia oli taas sosiaalilautakunnassa päätettävänä, mutta palautettiin valmisteluun, haluttiin lisätietoja…

Kyllä se nyt on niin, että täytyy olla tiedossa jo kaikki mikä asiaan liittyy. En yksinkertaisesti usko, että mitään – ainakaan ratkaisevia – tiedonmurusia enää puuttuu. Oleellisia asioita ei näistä selvityksistä ehkä enää tule, mutta pilkunpaikat toki lisääntyvät. Valmisteluihin olisi jo aiemmin voinut laittaa saatteeksi kokouksissa sellaiset asiat, että asioista oltaisiin voitu tehdä halutut selvitykset. Lisätiedon tarvitsijat olisivat voineet lisäksi soittaa virkamiehille saadessaan paperit kotiinsa. Nyt on vain kyse siitä, että kaikki päätöksentekijät eivät näytä uskaltavan lähteä asiasta päättämään..

On käyttäjien kannalta kohtuutonta, ettei päätöksiä uskalleta tehdä. Olisi jo aika saada asialle loppuvihellys ja lopettaa vastuunpakoilu. Sitten voitaisiin taas välillä keskittyä jo muihinkin asioihin. Asia on tärkeä, mutta ei todellakaan ainoa sosiaalisektorilla mihin pitäisi paneutua, esimerkiksi päivähoidossa, lastensuojelussa ja vanhustenhoidossa olisi tehtävää.

Suolaista ja makeaa

”Ihanaa meillä on vapaa viikonloppu, josta todellakin aiomme nauttia”, kuului ajatukseni vielä keskiviikkona. Käymme koko perheen voimin pulkka-ajelulla, vuokraamme leffoja, nostamme jalat kohti kattoa ja nautiskelemme. Todellakin makeaa elämää oli edessämme. Kunnes tuli torstaiyö, jonka pikkuherra päätti huutaa läpeensä ja seuraavana aamun huuto vain paheni ja oli paras suunnata kohti lääkärin vastaanottoa. ”Korvatulehdus”, kuului lääkärin tuomio.

Näin siis me nautimme itsenäisyyspäiväviikonlopusta, korvatulppia kaipaillen. Tosin onneksi antibiootit vaikuttavat suhteellisen nopeasti ja paraneminen on silmin nähtävissä. Toisena bonuksena vaan taitaa olla hampaiden tuleminen. Joku vielä sanoi, että tämä on elämän onnellisinta aikaa. Hetkessä onni muodostuu kyllä aivan erilaisista asioista.

Kodin neljä seinää alkaa viimeistään silloin ahdistamaan, kun pieni herramme vajaa 8 kk.seisoo vaikka ei kunnolla osaa. Ryömii 20 kertaa minuutissa häpläämään videoita, horjuu suuntaan jos toiseenkin seisten tukea vasten ja taistelee taukoamatta unta vastaan. Miten tuon toiminnan miehen saa edes hetkeksi pysähtymään? Välillä olisi niin mukava vaan loikoilla poika kainalossa, mutta ei.

Makeasta viikonlopusta taisikin tulla suolainen. Eli ei alkuunkaan sellainen kuin oli tarkoitus. Saatikka, että katastrofin hallinnasta olisi nauttinut täysin siemauksin. Kuitenkin päässäni pyöri useita makeita ajatuksia ja oivallus siitä, että onni ei elä hetkessä. Hetkessä kaiken kyllä onnistuu pilaamaan, mutta pitkällä juoksulla yhdessä perheeni kanssa rakennettu onnellinen elämä on ja tulee olemaan pitkän työntulosta, jossa on uskallettava elää jokainen hetki ja ymmärrettävä se, ettei onni tule hetkessä. Suolainenkin muuttuu pitkällä aikavälillä makeaksi.