Opiskelijasta perheelliseksi

Kitkutellessani aikanaan opintotuella ihmettelin, miksi perheiden taloustilanteista aina itketään. Tulojahan, avustustenkin muodossa, kertyy huomattavasti enemmän kuin opiskelijoiden pussiin. Sitä paitsi perheissä on usein vielä kaksi, joiden tilille rahaa tulee. Todellisuus lapsiperheen arjesta kuitenkin näyttää olevan se, että kitkuttaminen kuuluu samalla tavoin lapsiperheiden kuin opiskelijan arkeen. Kuitenkin hallitus toivoo lisää lapsia ja epäilen, että toiveeksi jääkin, jos ei hallituksen päässä onnistuta yhdistelemään näkökulmia siitä, kuinka opiskelijoiden arkea helpottamalla voidaan myös helpottaa lapsiperheitä. Lisäksi kannattaisi kaivaa esiin, ennen lamaa lapsiperheisiin kohdistuneet heikennykset ja miettiä, olisiko nyt aika kääntää suunta leikkauslinjasta lisäyslinjaan.

Olen vieläkin sitä mieltä, että opiskelijoiden avustusjärjestelmässä on useita aukkokohtia, jotka asettavat ison haasteen tulevaisuudelle. Esimerkiksi se, että opiskelijat ovat ainut ”kansalaisryhmä”, joka joutuu elämään lainalla. Tämä käsittämättömyys kostautuu monelle, ainakin meidän perheelle, siinä vaiheessa, kun oli aika perustaa perhe. Yhtäkkiä menojen määrä lisääntyi ja lainojakin oli maksettavana kahden ihmisen opintolainat ja sen lisäksi asuntolaina.

Opiskelijoiden terveystutkimuksiakin on mielenkiintoista plärätä ja niistä on aika helppo vetää yhteen, että opiskelu ja työssäkäynti rasittavat opiskelijoita etenkin pääkaupunkiseudulla. Koska opintolisä ja asumislisä eivät riitä elämiseen, on lisätuloja keksittävä jostakin. Lainaa kun ei oikein viitsi ottaa, kun tulevaisuudesta ei ole tietoa. Niin ja ainakaan siinä tilanteessa ei kannata ottaa, jos aikoo hankkia lapsia opintojen päättyessä. Silloin, kun menojen määrä lisääntyy yllättävän paljon ja palkasta käteen jäävä osuus palkasta ei ole häävi, kun siitä vähennellään päivähoitomaksut ja kaikenmaailman toppapuvut, jotka vain on hankittava.

Visakorttikin näyttää saaneen vakiopaikan perheessämme. Ennen saatoimme elää puuro- ja makaronilinjalla, mikäli rahat olivat vähissä tai loppu. Nyt samaa ei voi ajatellakaan. Pienimies varmaan eläisi jopa mielellään pelkällä makaronilla, mutta ainakaan minä en halua opettaa herralle sellaisia ruokatottumuksia. Nyt siis jos rahat on finiitto, kauppaan suunnataan ostamaan niin hedelmät kuin vihannekset visa kourassa. Kyseinen toimintatapa ei olisi ennen tullut mieleenkään, mutta nyt ei juuri muuta vaihtoehtoa ole.

Toivonkin, että tulevaisuudessa poliitikot ottaisivat opiskelijoiden taloushuolet vakavasti ja ei keskittyisi perustelemaan sitä, kuinka järjestelmä on vuosien varrella kehittynyt, vaan toimisi sen puolesta, että opintolainajärjestelmä siirtyisi historiaan. Tämä helpottaisi myös lapsiperheiden taloustilannetta. Lisäksi lapsiperhekeskustelussa kaivataan konkreettisia toimia ja helpoin paikka aloittaa on kaivaa esiin lama-ajan seurauksena tehdyt heikennykset ja unohtaa päivähoidon leikkauskeskustelu. Päivähoito, kun on palveluna käsitykseni mukaan vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ei siis muuta, kuin kaivelemaan esiin lama-ajan talousheikennyksiä ja uudenlaisella positiivisella asenteella parantamaan lapsiperheiden ja opiskelijoiden taloustilannetta.

Ikävää budjettipolitiikkaa

Minua on jo jonkin aikaa ihmetyttänyt tapa, jolla Helsinki starttaa budjettikäsittelynsä. Kun kaupunginjohtaja esittelee oman esityksensä, joka vasta myöhemmin menee poliittiseen käsittelyyn, media rummuttaa, ettei budjettiesitykseen tehdä suuria muutoksia. No ei varmaan kellään ole esittää siinä vaiheessa suuria muutoksia, kun ei ole esitystäkään saanut kouraan mutusteltavaksi. Valtuustoryhmät eivät ole budjettia yksinkertaisesti voineet käsitellä, kun sitä ei ole ollut käytettävissä. Uskon ja tiedän, että budjetti voitaisiin poliitikkojen toimesta repiä auki oikein kunnolla, jos sitä kuuluisaa poliittista tahtoa olisi.

Ymmärrän kyllä, että raameja ei avata laajassa mitassa – ne kun on tehty yhteisten päätösten mukaan. Eikä avaaminen välttämättä edes toisi mitään ihmeellistä ratkaisua ongelmiin. Investointeja lisätään budjetissa noin 7,7%, mikä saattaisi saada ihmettelemään, että eikö rahoja pitäisi pikemmin ohjata heikentyneiden palvelujen paikkauksiin. Investointien lisääminen on kuitenkin vain murto-osa siitä suuresta leikkauksesta, joka niihin viime vuonna kohdistettiin. Enemmän pitää kantaa huolta siitä, mihin investoidaan. Ulkosivuihin ja ilmeen kohentamiseen käytettäviä rahoja pitäisi kääntää nopeuttamaan esim. uusien asuntoalueiden palveluiden rakentamista.

Lisäksi minua huolestuttaa se, että Helsingin taloudellisen tilanteen heikkeneminen saatiin pysähtymään vuonna 2003 ja talouden tasapainoinen kehitys siitä eteenpäin on jatkunut. Tästä huolimatta monet tärkeät palvelut ovat joutuneet tai olleet vaarassa joutua talousgiljotiinin leikkelemiksi. Esimerkkinä tulee mieleen leikki- ja asukaspuistojen kesäsulkemiset ja läheltä piti, ettei kotihoidontuen Helsinkilisää pienennetty. Mielestäni nyt pitäisi pysähtyä miettimään, kuinka kehityssuunta käännettäisiin ja palvelutason kehittäminen pystyttäisiin käynnistämään täydellä teholla. Yksi vaihtoehto voisi olla kunnallisveroprosentin tason uudelleenarviointi.

Valoisaan tulevaisuuteen ei kuitenkaan kannata tuudittautua ja siksi on hyvä, ettei Helsingin lainakantaa olla lisäämässä. Laina pitää aina maksaa takaisin ja takaisinmaksun näkökulmasta ei valoa tunnelinpäässä riittävästi ole. Toivonkin todella, että valtuutetut käsitellessään budjettiesitystä, pysähtyvät todenteolla miettimään, kuinka palveluiden ajoittain heikkotaso saadaan muutettua tasapuolisen asuinalueesta riippumatta. Alueelliset erot kaupunginosien välillä kun vaihtelevat nykyisin käsittämättömän paljon.

Nyt siis punakynä kauniiseen käteen ja kirjoittamaan ehdotuksia siitä, kuinka budjetista saataisiin paremmin kuntalaisten hyvinvointia ja tasa-arvoa edistävä. Terveiset kannattaa kirjoittaa samalla päättäjille asti. Valtuutettujen olisi syytä todistaa vääräksi se, ettei kaupunginjohtajan budjettiesitystä voida oleellisilta osiltaan muuttaa. Kysyn, että milloin sitä sitten voisi muuttaa, jos ei nyt?