Lapset -köyhyyden riskitekijät?

Lainaus Hyvinvointi 2006 julkaisun tiedotteesta:
” Siinä missä kahden ansaitsijan korkeasti koulutetut perheet ovat pärjänneet hyvinvointikilvassa hyvin, lapsiperheiden köyhyyden riskitekijöiksi ovat nousseet vauva- tai taaperoikäiset lapset, yksinhuoltajuus ja monilapsisuus.”

Lapset ja etenkin pienet lapset siis ovat köyhyyden riskitekijöitä tutkimuksen mukaan. Jotakin vikaa on siis suomalaisessa perhepolitiikassa, vaikka meillä kansainvälisessä vertailussa tuetaankin lapsiperheitä kohtuullisesti.

Kysymyksessä ei ole rahakysymys yhteiskunnan mittakaavassa. Kyse on siitä kohdennetaanko varoja ja toimenpiteitä oikeisiin kohteisiin ja oikealla tavalla. Jatkossa voitaisiin esimerkiksi ajatella joidenkin veronkevennysten sijaan kohdennettuja toimia lapsiperheille jo olemassa oleviin rakenteisiin nojaten. Luulen, että tällaisilla toimenpiteillä olisi myös samankaltainen työllisyysvaikutus kuin tuloveron alentamisella, sillä lapsiperheiden taloudessa lisäeurot menevät taatusti suoraan kulutukseen, mikä tukee myös siis työllisyyttäkin.

Joku voi sanoa, että onhan sitä rikkaitakin lapsiperheitä, jotka voivat siirtää lisäeurot säästöön korkoa kasvamaan. Ja tietysti, niinkin on. Mutta veronalennukset menevät myös rikkaille, ja vielä suurempina. Lapsiperheiden tukeminen ei tietenkään olisi pysyvä vaihtoehto veronkevennyksille, mutta ainakin yhdellä kertaa voitaisiin näin menetellä.

Hallitus on tehnyt hyvää työtä työllisyyspolitiikassa mm. juuri kysyntää ruokkimalla. Samaa linjaa on syytä jatkaa, mutta kysyntään voitaisiin kohdentaa toimenpiteitä samalla helpottaen lapsiperheiden arkea.

Tylsistyttäviä höpöhommia kotona

Itsekin tulee liian usein puhuttua siitä, kuinka lasten hoitaminen kotona käy työstä. Tosin minulla kotiin jääminen on alkanut maistua koko ajan paremmalta eikä päinvastoin. Monta kertaa silmääni ovat pistäneet jutut siitä, kuinka kotona oleminen on tylsää. En tiedä, onko minussa jotakin vikaa, mutta minusta tuntuu siltä, että hauskuus vain lisääntyy, mitä enemmän kotona olen ollut.

Ehkä tylsyydessä on kyse erosta pääkaupunkiseudun ja muun maan välillä. Täällä kun kotona olevalle kansalle on tarjolla yllin kyllin sirkushuveja. Minulla on monesti valinnan vaikeus, mitä tekisin, kun erilaista toimintaa on ympärillä runsaasti. Voin suunnata kyläilemään, leikkipuistoon, uimaan, olla kotona. Niin ja päätöksen siitä, mitä tänään teen voin tehdä aamulla herätessäni. Koska muulloin aikuinen voi aamulla todeta:” Väsyttää, tänään en liiku kotoa yhtikäs minnekään.”

Hauskinta kotona lasten hoitamisessa on mielestäni se, että voimme hupuilla, kikattaa yhdessä höpö höpö hommille aamusta iltaan sekä tieto siitä, että hupuilu syventää minun ja lasteni välistä suhdetta. Vaikka meilläkin on selkeitä päivärutiineita, emme toteuta niitä aina pilkun päälle. Lapsenkin kun on opittava se, että rutiineista voidaan joskus poiketa. Kuitenkin päivärutiineiden puitteissa voimme touhuta monenlaista. Piirtää, pelata palloa, leikkiä, maalata, lukea, ulkoilla, leipoa jne. Ainoa rajoitus on se, että lapset ovat olemassa ja he eivät viihdy yhden asian parissa, yhtä pitkää aikaa kun aikuiset. Touhuaminen täytyykin joka päivä suunnitella myös lasten ehdoilla.

Tai sitten kysymys on yksinkertaisesti mielikuvituksen ja luovuuden puutteesta. Tosin minulla luovuus tuntuu puhjeneen kukkaan nyt, kun vietän aikaani lasten kanssa ja elän suhteellisen kiireettömästi.

Demokratia ei itsestäänselvää

Demokratian puolesta on toimittava (myös) puoluekentässä. SDP:n organisaatio on rakennettava nykyistä demokraattisemmaksi ja sen on pystyttävä paremmin toimimaan yhteistyösssä niin koti- kuin ulkomaisten tahojen kanssa. Ei olisi esimerkiksi poissuljettu ajatus - ei ollenkaan - aloittaa jäsenäänestysten käyttö tiettyjen poliittisen linjakysymysten ratkaisuun tai vaikkapa puheenjohtajan valintaan. Politiikka ei ole yksilölaji - eikä sitä sellaiseksi saa päästää kehittymään.

Puolueen rakennetta on urheilutermein kehitettävä niin, että kärkipelaajia voidaan laajalla rintamalla tukea maalinteossa. Osallistutetaan laajat porukat ja annetaan heille peliaikaa, jotta vastuu ei kasaudu vain harvoille harteille. Eikä toimita niin, että vaihtopenkiltä nostetaan ketä tahansa ykkösketjuun, kuten joskus näyttää käyneen.

Sosialidemokratia on kansainvälisempi kuin koskaan. Kuitenkin kansainvälisen demaritoiminnan tekemät linjaukset eivät juurikaan näytä sitovan kansallisia päätöksentekijöitä, kun tiukka paikka tulee. Oma kansainvälinen toiminta on nostettava selkeästi tärkeämpään rooliin myös siinä, että tehtyihin päätöksiin sitoudutaan. Globaaleihin haasteisiin on vastattava globaalilla politiikalla.

Horjuva pikkumies liukastuu, osa III

Tuossa aiemmin kirjoitin leikkipuistojen talvikunnossapidosta blogiini ja Helsingin Uutisiin. Asiaan ei ainakaan vielä ole muutosta tullut, vaikka se on otettu vakavasti käsittelyyn. Saapa nähdä, ehtiikö tämä talvi kulua loppuun ennen kuin Helsingin byrokratiassa asia saadaan hoidettua kuntoon. Toivon todellakin, ettei joku koneistossa kuvittele, että odottelemalla liukkaat loppuun asia unohtuu. Nyt kirjoitan aiheesta, koska myönteisen palautteen lisäksi olen saanut kummallista palautetta.

Korviini on kantautunut kummallisia kommentteja aiheesta, jotka ansaitsevat mielestäni oman bloggauksen. Ensinnäkin minua on hämmästyttänyt joidenkin kommentit siitä, että näin sitä pilataan puistojen maine. Häh? olen kysynyt. Ei tässä siitä ole alkuunkaan kysymys, vaan päinvastoin. Nyt on tarkoitus satsata lasten turvallisuuteen ja näin ennalta ehkäistä mahdolliset ikävät tapaukset, jos joku lapsi satuttaa itsensä. Kun vastaan tuli selvä epäkohta, näin viisaammaksi ryhtyä tuumasta toimeen kuin jäädä odottelemaan todella ikävää ennakkotapausta. Nythän jo useat lapset ovat liukastelleet puistossa, mutta vakavilta onnettomuuksilta on säästytty.

Toinen mielenkiintoinen havainto oli se, että kaupungin puistoissa käytäntöjä näyttää olevan lähes yhtä paljon kuin on puistojakin. Jossain on hiekkalaatikkoja, joita saa käyttää hiekoitukseen ja toisissa ei ole. Joissakin, kuten Jakomäessä, hiekoitus on kiellettyä, toisissa siitä ei ole erityisemmin ohjeita annettu. Myös lumitöitä hoidellaan erilaisilla menettelytavoilla. Mielenkiintoista, mietin…

Välillä kyllä vaihtelu virkistää, mutta tässä asiassa olisi hyvä, kun saataisiin pikapikaan toimiva käytäntö, joka edistäisi lasten turvallisuutta puistoissa ja ennalta ehkäisisi päänkolauttelua maahan tai luiden katkomista.

10 väitettä ja faktaa mahanmuuttoasioista

Tormäsin netissä mielenkiintoisiin faktoihin koskien maahanmuuttopolitiikkaa. Moni peikko tulikin käännettyä nurinpäin… Tsekkaahan ihmeessä, jos mamuasiat sattuvat kiinnostamaan
http://www.pakolaisneuvonta.fi/files/10_vaitetta_faktaa.pdf

Pitkiä päiviä ilman kahvitaukoja

Monesti saa kuulla siitä, kuinka helppoa arki kotona on – varsinaista olemista lasten kanssa. Juupa joo, helppoa helppoina päivinä ja tosi vaikeaa, kun kaikilla on huono päivä ja väsymys painaa. Toistaiseksi vielä ihmettelen, mitä arki nyt meidän perheessä tarkoittaa. Tarkoittaako se sitä, että joka päivä, mikäli pakkanen ei ole korkea, suuntaan leikkipuistoon kahden lapsen kanssa vai luovunko viimeisistäkin sosiaalisen elämän rippeistä vähäksi aikaan ja lukkiudun kotiin kahden vaippaikäisen taapertajan kanssa. Luulenpa, että valitsen ensimmäisen vaihtoehdon, saanhan siinä itsekin liikuntaa, jutella muiden aikuisten kanssa ja sitten vielä isompi lapseni nauttii puistossa olemisesta.

Kuitenkin pandansilmät taitavat jälleen kuulua minun vakiovarustukseeni. Vauvaperheen arki kun on hyvin erilaista kuin isompien lasten kanssa. Tällä tarkoitan sitä, että vauvan kanssa ja vauvan rytmissä eläminen on ihan erilaista kuin kenenkään muun rytmissä eläminen. Parin tunnin välein on ruoka-aika ja vaipanvaihtokin on usein yöllä tarpeen. Tosin ne yöt, jolloin vauva – ainakin meillä - vääntää kakkaa, kuluvat väkisin valvoessa. Ei siinä ähinässä ja puhinassa kukaan voi nukkua varsinkaan, kun tietää ähkimisen loputtua olevan todennäköisesti vaipanvaihdon aika. Yöt menevätkin usein heräillessä ja vauva on pirteimmillään yleensä iltaisin tai lähestulkoon yöllä eli silloin kun itse on väsyneimmillään. Vauvan kanssa kahden ehtisi vielä nukkua, jos itse vaan malttaa pötkähtää aina silloin, kun lapsikin nukkuu. Kun sitten perheeseen kuuluu toinen isompi lapsi, ei uniaikaa välttämättä ole paljoa.

Jos isompi lapsi on aamuvirkku, kuten meillä, niin nahkainen herätyskello läpsyttää paljain jaloin vanhempien sänkyyn jo varhain aamulla. Meillä noin kello 6.30. Siinä sitten alkaa aamupalan tekeminen, pukeminen, leikkiminen ja pikkuhiljaa ulos suuntaaminen. Oma aamukahvi tulee hörpättyä, tosin ilman virallista kahvitaukoa. Tällä tarkoitan sitä, että jos vaippa falskaa tai lapsille käy jotakin, on peppu nostettava välittömästi penkistä lisävahinkojen minimoimiseksi. Joka tapauksessa omien lasten hupujutut jaksavat naurattaa, vaikka olen huono nauramaan väsyneenä – oikeastaan aika äkäinen nainen.

Kotona päiväuniaikaa odottelen peukut pystyssä, jos ehtisi itsekin oikaisemaan johonkin ja vaikkapa selaamaan päivän lehdet rauhassa. Monesti on käynyt toisin, kun isompi lapsi nukahtaa päiväunille, pienempi herää. Onneksi kuitenkin hänet saa usein taltutettua jollakin keinolla takaisiin nukkumaan. Kun siten isä tulee töistä, monesti yhtä huonosti nukkuneena, sama meno jatkuu paitsi, että jompikumpi vanhempi voi ehkäpä saada otettua iltaunet. Uni merkitsee nykyään enemmän kuin koskaan. Jos tilaisuus nukkua koittaa, se tulee käyttää hyväksi. Nyt sitten parisuhdettakin hoidetaan usein niin, että toinen nappaa vauvan ja suuntaa nukkumaan olohuoneeseen, jotta äkäisyys perheessä vähenee.

Joka tapauksessa, en ole koskaan tehnyt näin pitkiä päiviä – oikeastaan ympärivuorokautisia poliisin ja palomiehen tehtäviä ja vielä paljon muuta. ”Aikamoinen käsityöammatti”, huokaisen ja saan taas märän pusun ohikävelevältä pikkumieheltä. ”Niinpä rakkaudestahan tätä tekee ja vieläpä nautin tästä”, mietin kun suuntaan leikkimään iloisten vaippaveijareiden kanssa.

Hatunnosto Alpo Suhoselle

Viikonloppuna tulin hyvälle mielelle lukiessani Ilta Sanomien Plussa liitettä, jossa huippu (ainakin mielestäni) jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen linjaa, että bisnesajatteluun perustuva urheilu ei palvele urheilijaa eikä yleisöä. Olen asiasta täysin samaa mieltä ja minua on usein ihmetyttänyt se, miksi rahan pitää ratkaista urheilussakin. Pitääkö omistaa paksu lompakko vai priorisoida lätkämatsi ennen kaurapuuroa, jotta voi nauttia liikunnasta?

Alpon puheet ovat jutun mukaan ärsyttäneet suomalaisia urheilijoita ja valmentajia. Minulle ne saivat aikaan hymyn korvia kohti. Yksi Suhosen helmistä oli :” Valmentamiseen liitetään termejä kuten joukkue, tahto, kuri ja voittaminen. Kun niitä tarkastellaan lähemmin, törmäämme stalinismiin, natsismiin, Napoleoniin, jesuiittajärjestöön ja muihin ääriajattelua edustaviin ryhmiin.” Niinpä hymähdin ja sanoin miehelleni, että taisin rakastua Alpo Suhosen tapaan nähdä urheilua. Elämä ei todellakaan ole vain urheilua varten, vaan urheilu elämää ja kaikkien meidän elämää varten. Hurraa Kaikki Pelaa linjat ja yritykset muuttaa urheilua reilummaksi.

Alpon mukaan menestys urheilussa, ei ole mitään verrattuna menestykseen elämässä. Jostakin syystä jo juniorivalmentajat unohtavat tämän. Etenkin jalkapallomaailmassa, josta Suomessa noin yksi ikäluokasta pääsee maajoukkuetasolle, on käsittämätöntä, että pieniä lapsia valmennetaan kuin konsanaan armeijassa sotaa varten. Suomalaisten tuleekin ymmärtää, että maailmassa on muutakin kuin jalkapallokenttä, kaukalo tai jokin muu. Etenkin lasten harrastuksessa on nähtävä ne mahdollisuudet, joita urheilu tarjoaa lapsen kasvun tukijana koko elämää ajatellen. Harva tähän kykenee. Yksi keino olisi toimia valmentajana lapsilähtöisesti. Lapsilähtöisyyden ajatus on helposti laajennettavissa ajatukseksi urheilijalähtöisyydestä.

Arvokeskustelua tulisi käydä laajassa mittakaavassa. Keskustelua tulisi käydä enemmän seuratasolla ja miksipä ei myös vääntää vanhan kunnon tavan mukaan kannanottoja, jotta asiat seurassa etenisivät parempaan suuntaan. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan niin kuin Alpo jutussaan tekee tärkeän huomion siitä, että keskustelu ei tavoita niitä ihmisiä, joille se olisi kaikkein tärkeintä. Tällä hän tarkoittaa ihmisiä, joille urheilu on pyhää ja jotka lähestyvät sitä teknokraattisesti tai bisnesorientoituneesti. Kuten Suhosen niin myös minun mielestäni menestysutooppinen ajattelu tulisikin heittää sivuun ja korvata tärkeämmillä asioilla, kuten globaalissa mittakaavassa siitä, miten maailma pelastettaisiin.

Voisiko se tapahtua kuten piirretyissä lasten jalkapallotarinoissa jalkapallon avulla? Jos ei niin, joka tapauksessa niissäkin esiintuoma reilupeli on ehdottomasti levitettävä nykyistäkin laajemmalle.

Vastustettavat työelämän joustot?

Paljon puhutut ja työnantajien kaipaamat työelämän joustot tarkoittavat käytännössä työehtojen heikentämistä. Joustot olisivat kannatettavia, jos ne toimisivat ihmisten ehdoilla, eikä yritysten ja sitä myöten talouden ehdolla. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että jo nyt joustaminen on mahdollista, työehtosopimukset määrittelevät minimit, joista saa ihan vapaasti, vaikkapa palkan osalta, joustaa ylöspäin.

Jos joustot tarkoittaisivat helpotusta työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa, niin mikäs siinä. Sellaiset joustot olisivat ihan kannatettavia. Jos joustot kuitenkin tarkoittavat mm. kiirettä, sitouttamista työhön, työn ulottumista vapaa-aikaan ja työaikojen pidentymistä, niin no thanks!

Tsemppaa, tsemppaa!

Minua on koko ajan enemmän ja enemmän alkanut mietityttämään kiireellisen elämän ihannointi ja ajatus siitä, että ahkeruus on loistava, yhteiskuntaamme ylläpitävä hyve. Tällä tarkoitan sitä, että täysi kalenteri ei merkitse täytelästä elämää, vaan pikemminkin päinvastoin. Ihminen tarvitsee hyvinvoidakseen joutenoloa ja höpmänpömppäjuttuja.

Tänään Helsingin sanomia lukiessani kaksi juttua hyppäsi erityisesti esiin. Toinen oli kahdeksasluokkalaisen Ilona Laineen kirjoitus "Opetussuunitelma ei armahda." Se kertoi nykykouluaisen arjesta ja siitä, kuinka hänen aikansa ei aina riitä läksyjen tekoon ja kokeiden lukuun, kun on niitä harrastuksiakin. Joku on sanonut, että älä harrasta niin paljoa. Kuten
Ilonakin ihmettee, pitäisikö kaikki vapaa-aika käyttää koulutöihin, niin teen minäkin. Illat tulee edes osittain olla vapaa-aikaa eli aikaa tehdä niitä asioita, joita lapsi tai nuori itse haluaa.

Toisena kirjoituksena mielipidekirjoitus-sivulla Mikko Laaksonen ihmettelee:
"Suomessa eineksiä syödään eniten Euroopassa, kun samalla valitetaan ruoan
korkeasta hinnasta ja huonosta laadusta" Niinpä, minä mietin lukiessani
kirjoitusta. Einekset ovat käteviä, kun lyö ruoan vain minuutiksi mikroon,
niin perheen päivällinen on valmis. Tosin siinä unohtuu kaikki muut
näkökulmat kuin vatsan täytyminen mahdollisimman helposti ja pikaisesti.
Niin ja vielä kun ei käytä aikaa ruoan laittoon, ehtii tehdä jotakin muuta.

Herran lettas ja hengittäkäähän rauhassa syvään. Elämän nautinnot ja ainakin minun hyvinvointini muodostuu ihan muista seikoista, kun siitä kuinka paljonko asioita ehdin suorittamaan. Ahkeruus ei aina ole hyve, vaan kun joskus osaa lonnia oikein kunnolla, niin työnteko ja opiskelukin sujuu paremmin. Kun aikataulu on löyhä ja ehtii panostamaan terveellisiin elämäntapoihin muuten kuin stressaten ehtiikö kuntosalille. Hyvinvointimme on varmempaa kuin kello kaulassa juosten. En minä ainakaan aina jaksa osallistua tähän "tsemppaa, tsemppaa!" yhteiskuntaan. Haluan tehdä asiat muustakin kuin jatkuvan suorittamisen paineesta.

Tosin, välillä huomaan tsemppaavani turhankin paljon, jälkikäteen ärsyttää, kun huomaa tehneensä ja tehneensä asioita, jotta ne vain eivät ole huomenna edessä.

Horjuva pikkumies liukastuu, osa II

Tuossa aiemmin kirjoitin leikkipuistojen talvikunnossapidosta blogiini. Tein samasta asiasta myös mielipidekirjoituksen, joka julkaistiin Helsingin Uutisissa maanantaina 6.2. ja lisäksi laitoin asiasta meiliä muutamalle yleistentöidenlautakunnan jäsenelle.

Tämä kirjoitus oli huomattu ilmeisen hyvin. Kun kävin torstaina Jakomäen leikkipuistossa, kuulin että ihmiset olivat jo saaneet palautetta asiasta. Näyttää siltä, että kaupungin puistojen talvikunnossa pidossa on hyvin erilaisia käytäntöjä. Positiivista palautetta tuli siitä, että joku ottaa asian esiin ja näin oli monia muitakin asioita edistymään.

Myös suoremman vaikuttamisen rintamalla on edistystä. Yleisten töiden lautakunnan sd jäsen Matti Taina vastasi pikaisesti asiaa kosketelleeseen sähköpostiini ja sanoi pistävänsä asiasta kyselyn Rakennusvirastolle. Taina lupasi palata asiaan, kun saa lisävalaistusta. Asiasta vastuullisen lautakunnan jäsenkin siis on nyt ainakin tästä tietoinen ja ilmeisesti myös halukas satsaamaan leikkivien lasten arjen turvallisuuteen.

Tämä on näitä pieniä tärkeitä asioita, joka kannattaa hoitaa kuntoon ennen kuin kukaan satuttaa itsensä. Päivitän asian etenemistä, kun kuulen siitä lisää.

Perheille tukea

Ilokseni huomasin sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haataisen kirjoittaneen blogiinsa, että lapsiperheitä tuetaan jatkossa hieman nykyistä enemmän. Kyse on useista parannuksista lapsiperheen arkeen. Hienoa, että hallituksen toimien suunta on oikea, mutta kuitenkin työtä riittää jatkossakin - perillä ei olla vielä näillä toimilla.

Lapsen hyvinvointi onkin ensisijainen asia, joka on turvattava yhteistyössä neuvolan, päivähoidon, leikkipuistojen, koulujen, harrastusryhmien ja muiden aikuisten ryhmien/toimien yhteistyöllä. Tässä asiassa ennaltaehkäiseviin palveluihin kannattaa satsata, sillä leikkaus tänään maksaa itsensä monin kerroin takaisin huomenna.

Tärkeitä seikkoja ovat myös muun muassa neuvolan neuvontapalveluiden kehittäminen, ns. matalankynnyksen perheiden tukipalvelut esimerkiksi leikki- ja asukaspuistot, yleensäkin palveluiden turvaaminen, työelämän joustavuuden lisääminen, asuntojen lisärakentaminen, jotta hinnat saataisiin pääkaupunkiseudullakin kohtuullisiksi ja miksipä ei pääkaupunkiseudun kuntien liittäminen yhteen näin lisäten palveluiden järjestämisessä tehokkuutta.

Suurta huolta minussa herättää myös vanhempien jaksaminen, pientenlasten isät tekevät huomattavan paljon ylitöitä ja tämä heijastuu molempien vanhempien jaksamiseen. Kun vielä nykyään työelämä vaatii työntekijöiltä koko ajan enemmän, niin työssäjaksamisella, työnohjauksella ja hyvällä johtamisella, palkkojen kohtuullisuudella ja määräaikaisia työsuhteita vakinaistamalla helpotettaisiin oleellisesti perheiden olosuhteita.

Perheiden hyvinvoinnin lisääminen on oltava jatkossakin tärkeä tavoite. Perheissä on monenlaisia haasteita. Perheiseen satsaaminen ei myöskään ole mikään turha kulu, vaan investointi yhteiskunnan tulevaisuuteen niin sosiaalisen kestävyyden kuin inhimillisen hyvinvoinninkin näkökulmasta

Pakkasen aiheuttama riippuvuus Ilmatieteenlaitoksesta

Viimeisen viikon olen tehnyt empiiristä tutkimusta siitä, kuinka kauan saamme poikien kanssa aikamme kulumaan kotona neljän seinän sisällä. Tosin tätä valintaa en ole tehnyt vapaaehtoisesti, vaan luontoäidin määräyksestä. Vauvan kanssa kun pakkasraja on 10-15 astetta. Olen havainnut, että puheripuli yllättää, kun joku aikuinen soittaa tai mieheni astuu ovesta sisään. Lisäksi levottomuuden taso nousee päivä päivältä ja äidin - siis minun - ohjelmatoimiston palvelut ovat saaneet arvon arvaamattoman. Lisäksi minusta on tullut riippuvainen säätiedotuksista ja siten myös ilmatieteenlaitoksen nettisivuista. Josko huomenna pääsisi ulos..

Joka tapauksessa vähäinen ulkoilu on saanut Neon, vajaa kaksi vuotta, tuomaan muutaman kerran kenkiä äidille, joka ”ei tajua” vihjettä, pihalle on päästävä. Lisäksi poika hokee sanaa: ”Puku”. No viime päivinä meillä on touhuttu aamusta iltaan, jotta hinku pihalle pakkaseen ei kasvaisi ihan mahdottomaksi ainakaan silloin, kun minä olen yksin kahden lapsen kanssa. Tällöin ulkoilu 18 asteen pakkasessa on ollut ehdottomasti boikotissa, vaikka itsellänikin on kova hinku pihalle liikkumaan, joka kasvaa päiväpäivältä.

No faktat faktoina ja ulos ei päiväsaikaan näillä keleillä mennä. On siis keksittävä muuta. Meillä on katsottu videoita, tanssittu, leivottu, leikitty, askarreltu, käyty päiväsuihkussa ja saunassa, rakenneltu kaikenlaista ja luettu kirjoja, mutta levottomuuden määrä tuntuu lisääntyvän päivä päivältä. Lisäksi mökkihöperyys nostaa päätään, kun keskustelu päivisin tapahtuu vain vajaa kaksivuotiaan ja toisen kuukauden ikäisen kanssa. Jokainen osaa varman miettiä, millaista päivän keskustelun laatu on ollut.

No huomenna minä lähden tuulettumaan liikepalvelulautakunnan kokoukseen ja laitan käteni kyynerpäitämyöten ristiin toivoen, että kiltti luontoäiti antaisi auringon paistaa lämpimämmin ja pakkasen laskea. Toisaalta kevät koittaa väkisin ennen pitkään!

Ne 5 omituista tapaani

Petteri muisti minua haasteella, jossa pitää luetella viisi omituista tapaani. Tarkka tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Hetken mietinnän jälkeen mieleen tuli ainakin seuraavia:

- Jos tiedän jonkun olevan kotona, niin tapaan soittaa ovikelloa, vaikka minulla olisikin avaimet mukana. Iloisia jälleennäkemisiä ei voi olla liikaa. Tosin jälleennäkeminen ei aina ole niin onnistunut, jos olen keskeyttänyt jotakin pahasti. Tosi yritys hyvä ja eiks se niin ollut, että yrittänyttä ei laiteta

- Järjestän astianpesukoneen yleensä aina, kun Petteri on sen täyttänyt. Tämä kahdesta syystä: Ensiksikin kun järjestän astiat, saan koneeseen mahtumaan niitä enemmän. Toiseksi ne vielä puhdistuu paremmin. Petteri, jos luit tämän, ole kuin et olisi kuullutkaan asiasta, jooko?

- Maustepurkit ovat meillä maustekaapissa aakkosjärjestyksessä. Joku on tätä joskus kutsunut omituiseksi, mutta itse en ymmärrä mitä omituista siinä on. Se on vain käytännöllistä, kun mausteet löytyvät kaapista helpommin. ;)

- Tarvitaan yksi ajantaju. Ainakin Petteri ihmettelee jatkuvasti, kuinka voin olla niin usein tietämätön kellon olemassaolosta. Saatan istua tietokoneella ja ihmetellä, mitä kello on, vaikka kellon aika näkyy kokoajan ruudussa. Sama saattaa tapahtua aamulla, kun pitäisi suunnata johonkin.

- Olen mukana poliittisessa toiminnassa ja puolueen jäsen, mikä ei valitettavasti ole kovin yleistä ikäisilleni. Moni on ihmetellyt asiaa, kaiketi siksi etten ole ollut koulussa hikipinkonörtti, vaan pikemminkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt. Itse olen sitä mieltä, että ehkä siitä syystä. Käytäntökin kun kasvattaa. Nyt ei tarvitse enää hölmöillä samaan tapaan niin ja politiikka on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun hommaan pääsee mukaan. Tosin poliittinen minäni on nyt jo käynyt useille tuttavilleni tutuksi.

Haaste lähtee seuraaville: Nesrin, Tuomo, Hanna, Laura ja Ismo

Kotiäitiys kokemuksena

Lueskelin Helsingin Uutisista Päivi Lipposen kolumnia Maailman valloittamisen meiningistä. Yksi asia pisti erityisesti silmääni eli Päivin mainitsema oppilas, jolla oli halua ja intoa opiskella ja kehittää itseään, mutta pääsykokeiden pisteytysjärjestelmä ei antanut arvoa hänen kokemukselleen. Hänellä oli jo alla tutkinto, jonka jälkeen hän oli viettänyt useita vuosia kotiäitinä, mistä ei pisteitä heru oppilaitoksiin haettaessa.

Moni vanhempi haluaa nauttia ajasta lastensa kanssa, vaikka samalla mielessä herää kysymys, kuinka käy urani. Etenkin kun huomaa, että elämä pysähtyy ja kellon kanssa kilpaa juokseminen vaihtuu lapsen aikatauluun – siis nyt on aika vaihtaa vaippa ja sitten tarjota ruokaa. Lisäksi vastuu pienestä ihmisestä painoi ainakin aluksi niin raskaana, että ajatus lapsenpäivähoitoon laittamisesta vaikutti houkuttelevalta. Tosin kun tiesin, että työhön lähtiessä lapsen kanssa vietetty aika jäisi muutamaan tuntiin, jos siihenkään iltaisin, se tuntui meidän tilanteessamme vastuuttomalta.

Kotiäitiys kasvattaa ja on henkisesti sellainen kasvuprosessi, joka on helpompi sivuttaa palaten pikapikaan työhön kuin oppia elämään uudessa elämäntilanteessa. Muutos on päätähuimaava, ehkäpä elämäni suurin. Aluksi minua ahdisti se, kuinka mikäkin asia hoituu ja kaipasin omaa aikaani. Kyse oli paljolti pysähtymisen vaikeudesta ja arvojärjestyksen miettimisestä uusiksi. Toisaalta työ kotona yllätti raskaudellaan. Pienen lapsen hoitaminen ei käy kuin usean isomman. Lisäksi kotiäitinä tulee vietettyä yllättävän paljon aikaa yksinään eikä shoppailureissut, joita äidit kuuleman mukaan tekevät päivät pitkät, olleet suurta nautintoa kolliikkivauvan kanssa saatikka myöhemmin vilkkaan temmeltäjän, joka suuttui aina jossakin vaiheessa rattaissa istumiseen.

Nyt kahden lapsen kanssa minulla ei ole aikomustakaan kokeilla Itispäivien viettämistä, vaan nyt elämme säännöllistä päivärytmiä, jossa ulkoillaan puistossa tai sitten suunnataan muuhun lasten toimintaan. Toimitaan siis lasten ehdoilla, eikä vanhemman.

Joskus olemme naureskelleet ystävieni kanssa, että joka työyhteisö hyötyisi kotiäidistä. Tämä tarkoittaa sitä, kun koko ajan on monta rautaa tulessa ja kuitenkin tunnelma on leppoisan rauhallinen. Vaikka kesken on mikä tahansa tehtävä, puolitoistavuotiaan pojan sanoma kakka, keskeyttää tehtävän ja saa ainakin minut viemään pojan potalle. Kuitenkin vessakeikan jälkeen, toiminta jatkuu siitä mihin jäi. Ajatuksien tuleekin olla koko ajan mukana, jotta asiat etenevät ja tilanne ei muutu ahdistavaksi kaaokseksi. Lisäksi aika joka jää omille ajatuksille hektisen työelämän vaiheen jälkeen, kasvattaa huomattavasti ajattelua.

En muista, koska olisin ehtinyt lukea, kirjoittaa, kävellä metsässä pohdiskellen yhtä rauhassa kuin nyt lasteni kanssa kotona touhutessa. Olen tutustunut jälleen luovaan minääni, joka jäi aikaisemmin kiireen alle.

Aika pohtia asioita herättää myös pelkoja, joiden kanssa on vaan elettävä. Miten minun käy tulevaisuudessa? Pitäisikö nyt kuitenkin palata töihin, jotta ei olisi niin pihalla kun töihin paluuaika koittaa? Vaikeuttaako valinta viettää aikaa kotona lasten kanssa jatkossa työpaikan saantia saatikka heikentääkö se eläkettäni oleellisesti? Kyse on tasa-arvokysymyksestä, jota tarvitsee tulevaisuudessa katsoa uudella tavalla. Käsitteestä kotiäityis tulisi siirtyä käsitteeseen kotivanhemmuus.

Samalla palkkatasa-arvoon tulisi satsata niin, ettei miehen euro olisi aina enemmän kuin naisen. Nykyään ainakin meillä, jos isä jäisi kotiin, perheen talous heittäisi häränpyllyä - siis joutuisi niin tiukoille, että eipä taitaisi kotivanhemmuudesta tulla mitään. Lisäksi kotivanhemmuuden ajan eläkkeen kertymisjärjestelmän tasoa kannattaa miettiä. Kyseessä kun on monissa tapauksissa ongelmia ennakoiva sijoitus lasten perusturvallisuuteen ja sitä kautta se säästää monin kerroin myös yhteiskunnanvaroja, vaikkakaan ei tässä vaiheessa ole ilmaista.

Toivon ja uskon, ettei kotivanhemmuus ole este jatkossa edetä uralla, vaan se on hyvä pysähdystauko pohdinnassa, mihin suuntaan mitäkin asiaa kannattaa viedä ja mitkä asiat tässä maailmassa loppupelissä ratkaisevat.

Horjuva pikkumies liukastuu

Eilen ulkoilimme tapamme mukaan Jakomäen leikkipuistossa. Päivä oli hieno ja ulkoilu mitä mukavinta aamupäivän puuhaa. Ainakin siihen asti, kun huomasimme, että maa puistossa etenkin leikkitelineiden luota oli jäässä. Hetken taiteilimme pystyssä, kun poikakin olisi ulkoleikeissä viihtynyt mainiosti, ja yritimme ulkoilla kunnes luovutimme ja suuntasimme puiston sisätiloihin.

Päästessämme onnellisesti sisälle puistoon, en malttanut olla kysymättä, kuka vastaa puiston talvikunnossapidosta – muutama lapiollinen hiekkaa, kun olisi pihalle ollut enemmän kuin paikallaan. Vastaus oli yllättävä, leikkipuiston alue on ihan normaalia puistoaluetta, jotka on määritelty siten, että PUISTOSSA EI OLE TALVIKUNNOSSA PITOA. Kuitenkin joskus joku huoltomies käy hiekottamassa polut puistoon. Kuitenkin kun leikkipuiston käyttäjiä ajattelee, niin lapsille tiet ovat välillä liian kapeita, saatikka leikkipuistoon hiekoitetut polut.

Lisäksi puiston työntekijöitä oli ohjeistettu, etteivät he saa hiekoittaa pihaa, kun talvikunnossapitoa ei kerran ole, jotta pihalla liukastumisista ei jouduta vastuuseen. Eli kun puistossa järjestetään avointa iltapäivätoimintaa, eikö kaupungin tarvitse vastata siitä, että puistojen piha on lapsille turvallinen? Vai odotellaanko nyt ennakkotapauksia? Samaan viestiin liukastumisvaarasta olen törmännyt myös keskustellessa päiväkodin henkilökunnan kanssa. Tosin siellä vastuukysymys on selvä, työntekijät vastaavat lapsista hoidossa olo aikana. Näin liukkailla ei päiväkodissa välttämättä ulkoilemaan mennä ollenkaan.

Asia herättää mielessäni myös muita kysymyksiä. Eikö leikkipuistoja ole tarkoitus käyttää talvella? Olisiko lapsille tarkoitettujen puistojen talvikunnossapitoon satsaaminen liian suuri sijoitus? Vai eikö kukaan, joka voisi asiaan vaikuttaa, ole ongelmaa havainnut?

Tuumasta toimeen jotain asialle on tehtävä. Kirjoitin asiasta Helsingin Uutisiin, olin yhteyksissä yleistentöiden lautakunnan demareihin ja muutamaan valtuutettuun. Jään jännityksellä odottamaan, voiko jatkossa talvipäivistä nauttia leikkipuistossa muutenkin kuin ikkunasta katsellen. Vai onko olemassa jokin ylempää viisautta vaativa syy, miksi puistojen talvikunnossa pito on retuperällä.