Kultaa

Paluu työelämään on virkistänyt muistiani ja pysähdyttänyt kelailemaan elämää. Lastentarhanopena kuuli, ja pääsi tavallaan näkemään, erilaisten lapsiperheiden arkea. Keikkaillessa työtä katseli pintapuolisesti, mutta näki monia erilaisia työtapoja ja hoitolaitoksia. Viime kuukaudet psykiatrisesti sairaiden vanhusten parissa, ovat tarjonneet toisenlaisen näkökulman vanhusten ja heidän läheistensä arkeen.

Joka paikassa roolini on erilainen, kuin siviilissä kavereiden kanssa. Olen ollut tavallani tukena erilaisissa elämän tilanteissa, erilaisissa kurveissa. Olen jutellut lähes tuntemattomien ihmisten kanssa niin intiimeistä asioista, joista ei normaalisti ole korrektia puhua. Monet tabut eivät ole työssäni ollut tabuja, vaan arjen puheenaiheita. Tietenkin oikea aika ja paikka hienotunteisesti valiten.

Työkavereidenkin kanssa olemme saattaneet syödessä puhua mätäpaiseista ja kakan kiinteydestä. Mielessä on näinä hetkinä käynyt se, kuinka hoitotyön todellisuus on omanlaisensa. Asioista on puhuttava oikeilla nimillä ja silloin, kun aikaa on. Tiedon on nimittäin kuljettava. Monet asiat, kuten muun muassa sukupuolielimet, ummetus, kuolema ovat hoitotyön arkisia puheenaiheita.

On tilanteita, kun joutuu välittämään ikävän tiedon ja omaa sydäntä särkee. Samoin on tilanteita, kun joutuu keskelle perheen konfliktitilannetta ja kysymään suoraan ikävät kysymykset. On myös tilanteita, jolloin saa välittää iloisen tiedon, kun sairaus on voitettu. Välillä olen asetellut rajoja itseäni 50 vuotta vanhemmille ja välillä itseäni nuoremmille.

Erilaisia tunteita herää, mutta usein ne myös tasaantuvat, kun tilanne on ohi. Ikävät tilanteet voi hoitaa monella tapaa. Jotkut pienet asiat on hyvä katsoa sormien läpi, mutta suuret tai sellaiset, joista voi tulla suuria, on otettava välittömästi keskusteltavaksi. Vaikeat keskustelut eivät ole mukavia, mutta elämä niiden jälkeen on mukavampaa. Ehkäpä vaikeneminen ei ole kultaa, vaan hienotunteisuus ja tunneäly!

Naiseutta, ei hassumpaa

”Mummoenergiaa”, mietin kun äitini kertoi matkastaan Pietariin ja siitä, kun hän tapasi hyvän ystäväni äidin Pietarin yössä. En tiedä olisinko uskaltautunut itse paikalle. Itse asiassa hetken alkoi puntit vapisemaan,
kun ajattelin millaiseksi maailma muuttuu, kun suurten ikäluokkien mummoenergia alkaa oikein kunnolla jylläämään Suomessa. Tosin, onhan äidit ja mummot meistä huolehtineet aikaisemminkin, miksi ei siis jatkossakin. Huokaisin helpotuksesta.

Itse asiassa oma mummini kantaa uskomattoman ihailtavalla tavalla vastuuta edelleen vaaristani ja meistä lapsenlapsista sekä vieläpä meidän lapsistammekin. Olen päättänyt olla nainen isolla N:llä. Salilla taistelen
kuin äijä, vaikkakin saavun paikalle korkkarit jalassa tai suoraan kosmetologilta. Olen huomannut, että naiseus luo paineita ja olen päättänyt ottaa paineet hymyillen vastaan. Aion olla herkkä, mutta kova ja ihailla muita kovia muijia, jotka hoitaa hommansa tyylillä.

Ihailen ystävääni, joka nauraa blondiudelleen, eksyen fillarilla naapurilähiöön. Ihailen sitäkin, kun ystäväni otti vaaleanpunaisen iltalaukkunsa olalleen ja totesi, että lähden Pudasjärvelle opiskelemaan automaalariksi. Todellista naispoweria.

Meidän naisten on osattava höllätä, vaikka meidän pitääkin olla vastuullisia ja vahvoja. On organisoitava, vaikka välillä on annettava muiden hoidella hommat. Meidän täytyy tiedostaa, mistä meillä on vastuu ja
minkä vastuun voi delegoida. Todennäköisesti jonkunsortin vastuu meille jää loppu elämäksi perheestä, joka todennäköisesti vain kasvaa.Äidille kunvoi aina itkeä ja kitistä.

Kolmen miespuolisen ihmisen kanssa asuessa ja vieläpä ex:änkin kanssa arkea organisoidessa, välillä miettin olenko hullu. Hetken miettimisen jälkeen muistankin, en ole hullu vaan meidän kodin prinsessa. Se jota juostaan halaamaan kotiin saapuessa ja mikä sen mukavampaa kuin kolmen ihanan miehen halipuristus. Oikeastaan on kiva olla nainen.

Ei hassumpaa

Kesän aikana olemme saaneet kuunnella kiihtyvää pölpötystä pikku ukkojen suusta. Toinen touhottaa menemään selittäen, kuinka hän on sika nopee. Kun taas isompi menee reilusti lakkoon, kun asiat eivät miellytä. Onneksi nämä lakot eivät ole kestäneet kuin viitisen minuuttia, jonka jälkeen taas elämä jatkuu.

Olenkin usein miettinyt, millaista tunnevuoristorataa elämä lasten kanssa on. Välillä aistii, kun on tyyntämyrskyn edellä –hetki, jolloin vuoristoradalla on kiivetty huipulle ja hurja lasku alkaa. Lasku ottaa oikein kunnolla vatsanpohjasta ja tunteet ovat huvituksen ja pelon sekaisia. Eikä siihen tarvita kuin oma parveke viidennessä kerroksessa tai kunnon jännä ja haastava kiipeilyteline.

Kun aamuisin yrttää saada kerättyä kaiken mahdollisen tavaran mukaan jo ennen kello kuutta, epätoivo valtaa mielen. Tuntuu ettei loppua tässä ulos-selviytymisurakassa näy. Sama fiilis valtaa mielen, kun taas ilta koittaa ja väsyneet lapset ilmoittaa: ”en jaksa nukkua”.

Kuitenkin, kun on saanut kullannuput peiteltyä ja viimeistään, kun laittaa illan vakio Risto Räppääjän soimaan, omalle naamalle löytyy hymy ja itsekin suuntaa sänkyyn hyräillen mielessään Riston biisiä: ” Elämä ei ole hassumpaa, kun saan kanssasi nyt asustaa”

Vaalit mielessä

Vaalitöissä minut on haukuttu usein, ajatukseni vielä useammin sekä kaikkea mahdollista minussa on arvosteltu. Näin tulee kaiketi nytkin käymään. Työn raskauden vastapainona ovat hulvattoman hauskat hetket
huippuporukalla - siis tukiryhmäni kanssa. Tiedän jo kokemuksesta, että ehdokkaana oleminen on rankkaa työtä. Päivät venyvät kohtuuttomiksi ja yöunet jäävät liian usein, liian lyhyiksi. Kuitenkin muistelen aikaisempia eduskunta- ja kunnallisvaaleja hymyhuulilla.

Kun ympärillä on jengi, jonka kanssa viihtyy ja joka ei myöskään ole saanut levätä riittävästi, jokainen osaa arvata, millaista läppää lentää.. Ajatusleikit ovat osa hupia. Välillä ollaan suunniteltu kampanjamateriaaliksi terveyssiteitä ja kunnon karnevaalimenoa erilaisilla kokoonpanoilla. Tosiinaan taas mietitty, tuleeko ihminen todellakin AINA ensin ja missä kaikkialla... Paikkoja on lueteltu, kodista kouluun, wc:stä sänkyyn... ja todellakin Ihminen taitaa tulla AINA ensin. ;)

Saatika, kun porukkaan mahtuu monenlaisat säätäjää – Itseni tietenkin etupäässä mukaan lukien. Olemme nähneet luovuutta ehkä hulluimmillaan erilaisten taideteosten ja pantomiimien muodossa. Onpa taidettu vetää pahimmat kimppakaraoke esityspohjanoteerauksetkin näillä keikoilla. Loppupeleissä, jokainen vastaa omasta käytöksestään. Tosin, yleensä meille on aina naurettu hyväntuulisesti.

Vaalit vaativat uskallustalaittaa itsensä likoo. Ehdokkaana minun on vain oltava kasassa, hoideltava
homma, jos toinenkin omalla tyylilläni, vaikka hetkittäin fiilis voi olla aika sick. Kun meidän poppoo on lyönyt päänsä yhteen niin olemme löytyneet usein Städäristä elikäs Stadin tähdestä aamu yöllä. Tosin vaalimainosta sekin... Huvittavalta jälkeenpäin tuntuu sekin, kun edellisen yön on heilunut yötämyöten bilettämässä, siis tehden vaalitöitä, seuraavan päivä ohjelmassa on voinut olla tilaisuus, johon itseni lisäksi, tasavertaisena on tulossa keskustelemaan ministeri tai kaksi. Eipä ole auttanut muu kuin laittaa tukka hyvin, kunnon meikki naamariin ja asenne kohdalle: ” Mielessä pyörien vain yksi lause:” Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.”

Sama meno siis jatkukoot. Minä olen valmis uuteen vaalitaistoon. Työn aion tehdä kuten aiemmin kovalla asenteella, asiallisesti sekä muistaen sen, että annetaan faktojen puhua, koska Ihminen tulee AINA ensi. Hauskaa vaalisyksyä!