Kultaa

Paluu työelämään on virkistänyt muistiani ja pysähdyttänyt kelailemaan elämää. Lastentarhanopena kuuli, ja pääsi tavallaan näkemään, erilaisten lapsiperheiden arkea. Keikkaillessa työtä katseli pintapuolisesti, mutta näki monia erilaisia työtapoja ja hoitolaitoksia. Viime kuukaudet psykiatrisesti sairaiden vanhusten parissa, ovat tarjonneet toisenlaisen näkökulman vanhusten ja heidän läheistensä arkeen.

Joka paikassa roolini on erilainen, kuin siviilissä kavereiden kanssa. Olen ollut tavallani tukena erilaisissa elämän tilanteissa, erilaisissa kurveissa. Olen jutellut lähes tuntemattomien ihmisten kanssa niin intiimeistä asioista, joista ei normaalisti ole korrektia puhua. Monet tabut eivät ole työssäni ollut tabuja, vaan arjen puheenaiheita. Tietenkin oikea aika ja paikka hienotunteisesti valiten.

Työkavereidenkin kanssa olemme saattaneet syödessä puhua mätäpaiseista ja kakan kiinteydestä. Mielessä on näinä hetkinä käynyt se, kuinka hoitotyön todellisuus on omanlaisensa. Asioista on puhuttava oikeilla nimillä ja silloin, kun aikaa on. Tiedon on nimittäin kuljettava. Monet asiat, kuten muun muassa sukupuolielimet, ummetus, kuolema ovat hoitotyön arkisia puheenaiheita.

On tilanteita, kun joutuu välittämään ikävän tiedon ja omaa sydäntä särkee. Samoin on tilanteita, kun joutuu keskelle perheen konfliktitilannetta ja kysymään suoraan ikävät kysymykset. On myös tilanteita, jolloin saa välittää iloisen tiedon, kun sairaus on voitettu. Välillä olen asetellut rajoja itseäni 50 vuotta vanhemmille ja välillä itseäni nuoremmille.

Erilaisia tunteita herää, mutta usein ne myös tasaantuvat, kun tilanne on ohi. Ikävät tilanteet voi hoitaa monella tapaa. Jotkut pienet asiat on hyvä katsoa sormien läpi, mutta suuret tai sellaiset, joista voi tulla suuria, on otettava välittömästi keskusteltavaksi. Vaikeat keskustelut eivät ole mukavia, mutta elämä niiden jälkeen on mukavampaa. Ehkäpä vaikeneminen ei ole kultaa, vaan hienotunteisuus ja tunneäly!