Kesän aikana olemme saaneet kuunnella kiihtyvää pölpötystä pikku ukkojen suusta. Toinen touhottaa menemään selittäen, kuinka hän on sika nopee. Kun taas isompi menee reilusti lakkoon, kun asiat eivät miellytä. Onneksi nämä lakot eivät ole kestäneet kuin viitisen minuuttia, jonka jälkeen taas elämä jatkuu.
Olenkin usein miettinyt, millaista tunnevuoristorataa elämä lasten kanssa on. Välillä aistii, kun on tyyntämyrskyn edellä –hetki, jolloin vuoristoradalla on kiivetty huipulle ja hurja lasku alkaa. Lasku ottaa oikein kunnolla vatsanpohjasta ja tunteet ovat huvituksen ja pelon sekaisia. Eikä siihen tarvita kuin oma parveke viidennessä kerroksessa tai kunnon jännä ja haastava kiipeilyteline.
Kun aamuisin yrttää saada kerättyä kaiken mahdollisen tavaran mukaan jo ennen kello kuutta, epätoivo valtaa mielen. Tuntuu ettei loppua tässä ulos-selviytymisurakassa näy. Sama fiilis valtaa mielen, kun taas ilta koittaa ja väsyneet lapset ilmoittaa: ”en jaksa nukkua”.
Kuitenkin, kun on saanut kullannuput peiteltyä ja viimeistään, kun laittaa illan vakio Risto Räppääjän soimaan, omalle naamalle löytyy hymy ja itsekin suuntaa sänkyyn hyräillen mielessään Riston biisiä: ” Elämä ei ole hassumpaa, kun saan kanssasi nyt asustaa”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti