Teetä ja sympatiaa

Muutama päivä sitten mietin, miten tämä äitiys on tämmöistä. Yrittäessäni juoda kahvia käy niin, että jos en koko ajan hoe mantraa ”minä juon nyt kahvia” kuin kokenut poliiitikko (Kuka…?), hyppään jatkuvasti pyyhkimässä neniä ja takamuksia, lämmittelemässä maitoa, antamassa sitä tätä ja tota sekä puhaltelemassa jos jonkinlaista pipä halien kera – lopputuloksena kahvin juonti kylmänä. Itseään voi lohdutella vain sillä, että kylmä kahvi kuulemma kaunistaa.

Elämäni prinsessana taitaakin kohta koittaa tällä kylmän kahvin määrällä, tai sitten käy kuten eräs ystäväni sanoi: ”Hitsi kun ei vatsa kestä sitä mitä naama tarttis.” Iltapäivisin olenkin jo siirtynyt teen juontiin, mutta ehkäpä olisi aika satsata siihen muutenkin. Yllättävää on se, kuinka äidinrakkaus saa lapset menemään kaiken muun edelle, enkä puhu nyt vain kahvista. Ainakin minun sylini on aina avoin, mikäli vain olen kotosalla, ja äkkipikainen luonteeni on kärsinyt kovan kolhun. Nyt nimittäin hallitsen rauhallisesti myös arjen kaaostilanteita. Yllättävä äitiyden tuoma lisävoimavara.

Samaan aikaan olen huomannut, että päässäni vipattaa oikein kunnolla. Ajatuksia pulpahtelee jos vaikka mistä asiasta niin hiekkalaatikolla kuin sieltä kotiin käveltäessä. Välillä pohdin maailmaa syleileviä ideologisia kysymyksiä ja välillä hyvin käytännöllisiä seikkoja. Kannettava saisikin olla aina mukana, jotta kaikki ajatukset maailman iloista ja suruista sekä lasten oivalluksista ja höpöilyistä tulisi talletettua muistiin. Tosin, eipä ajatukset suorittamalla kehittyisi yhtä syvällisiksi kuin usean päivän pohdinnan jälkeen ja tärkeimmät jutut muistan kotonakin.