Lasten kanssa liikkuessa minulla herää usein halu kurkistaa lapsen pään sisälle. Helppoja – tai ainakin niin luulen – tilanteita on useita. Siis sellaisia, joissa tikkarin saamattomuus herättää kiukun. Välillä mietin, että voi kun minullakin olisi pokkaa kiukutella samalla tavoin kuin lapsi. Kun sitten kuuntelee lapsen suusta tulevia asioita ja seuraa lapsen toimintaa, on monimutkaisia ajatusketjuja välillä vaikea jopa mahdoton hahmottaa. Tänään hiekkalaatikolla, kun muut äidit eivät olleet vielä saapuneet, mietin pojan ajatuksia ja arvoja.
Joku ajattelee, että kylläpäs minä yritän olla jopa yliluonnollinen – mutta pohdinnan tulos oli mielestäni hyvä. Totesin että pojalla – 2 vee - on arvojärjestys kohdallaan. Aina kun liikumme johonkin suuntaan tai jos pienempi mies on poissa näkyviltä. Herra kaks vee kyllä huomaa tilanteen ja kyselee huolestuneena ”vauva? vauva?” Äiti oli ensimmäinen sana ja isiä huudellaan päivät pitkät – siihen asti kun isi kotiutuu. Seuraavana top 10:ssä tulevat pallot ja autot – tosin nykyään pallo on ykkönen - ja kun koko perhe eksyi jalkapallokentälle oli kaks vee siellä täynnä riemua. Kyllä elämä silloin hymyili ja sieltä poistuminen ei onnistunut kuin kaks vee kainalossa kurkkusuorana huutaen.
Johtopäätös: kaksvee tietää jo mikä on tärkeää. Hänen kohdallaan ruoka ja juoma ovat itsestäänselvyys. Muut tarpeet voi vielä toistaiseksi tehdä vaippaan, joten sitten jää vain läheiset, äiti, isi ja vauva, sekä jalkapallo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti