Kevät tulee ja Horjuva pikkumies liukastuu, osa V

Joku miettii, että kyllähän tuo jaksaa tuosta leikkipuistojen tilanteesta vaahdota. Olenkin jokuselle vastannut, että tottahan toki, jos kyse on lapseni turvallisuudesta nyt ja tulevaisuudessa. Toivon, etteivät lautakuntien jäsenet tyytyneet saamaansa selvitykseen/selitykseen, vaan huolehtivat talvikunnossa pitoon satsaamisesta, vaikka kevät tuleekin ja auringon paistaessa talven ikävät asiat unohtuvat helpsti.

Nyt kun sää vaihtelee kylmän ja lämpimän välillä, liukkaus on leikkijöiden arkea. Olen ollut yhteyksissä useita kertoja jakomäkeläiseen valtuutettuun ja yleistentöidenlautakunnan jäseneen Matti Tainaan ja toivon, että Matti hoitaa asian kuntoon. Lisäksi olen keskustellut myös muiden helsinkiläisten valtuutettujen kanssa asiasta ja toivon, että he hoitavat asian ensi talveksi kuntoon.

Jos tällä yhteydenpidolla ei hoidu, niin sitten pitää alkaa miettimään ja tekemään lisää toimia.

Jännityksellä odotan, kuinka kauan asian kuntoon hoitamisessa menee.

Tarvitseeko lasten hyvinvointi lisärahoitusta?

Helsingin sosiaalilautakunta käsitteli budjettitilannetta tarkistellessaan vuoden 2006 käyttösuunnitelmia. Helsingin Uutiset pullautti jo uutisankaksi papereista sen, että esittelyssä olisi ollut kotihoidon Helsinki-lisän leikkaaminen 42 euroa kuukaudessa.

Tuollaista ei esityksenä ollut, vaan todettiin yhtenä vaihtoehtoa lasten päivähoidon pääsemiseksi vuoden menoraamiin. Menoraami on nimittäin 2,2 miljoonaa euroa pienempi kuin vuoden 2005 toteuma ja siinä pysyminen vaatisi leikkauksia. Elikäs, vaikka Helsingin budjettitilanne on valoisampi, sosiaalilautakunta joutuu vielä leikkaamaan budjettiaan. Vaihtoehdot ovat kaikki huonoja, eli käytännössä joko lapsikohtaisen kustannuksen alentaminen 0,7 euron/kk tai mainittu tuen leikkaus. Tai sitten pitäisi tapahtua ihme ja hoidossa olevien lasten määrän tulisi vähentyä lähes neljällä sadalla.

Kotihoidontuen helsinkilisän leikkaus ei ole vaihtoehto, koska kokoomus vastustaa sitä jyrkästi. Lisäksi Helsingin demareilla on voimassa oleva piirikokouspäätös – jonka aikaansaamisessa minullakin oli näppini pelissä – että kotihoidon tuen tasoon ei Helsingissä kosketa. Vaihtoehto on toisin sanoen poliittisesti mahdoton.

Lapsikohtaisten kuukausikustannusten karsiminen on myös erittäin raskas ja epäinhimillinen prosessi. Se tarkoittaisi ryhmäkokojen kasvattamista edelleen joka puolella lakisääteiseen maksimiin, henkilökunnan menoista karsimista, päiväkotien lakkauttamista ja niin edelleen. Ei mikään haluttava vaihtoehto siis.

Joka tapauksessa aihe nousee keskusteluun luultavasti taas ja viimeistään siinä vaiheessa, kun startataan 2007 budjetin valmistelu. Olisiko mitenkään mahdotonta ajatella, että lasten hyvinvointi tarvitsee lisää rahaa? Voitaisiinko ajatella, ettei näitä vaihtoehtoja olisi pakko toteuttaa? Haluaako Helsinki satsata lasten hyvinvointiin, tulevaisuuteensa?

Hyviä kysymyksiä, joihin toivoisi päättäjillä olevan vain yksi selvä vastaus. Pari miljoonaa päivähoitojärjestelmän monimuotoisuuteen ja laadun säilyttämiseen - siis päivähoitoon ja kotihoidontuen helsinkilisään, jotta hoidon laatu säilyy ennallaan.

Ikärasismiako?

Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen blogissa kirjoitellaan nyt helsinkiläisten päättäjien iästä. Mielestäni on huolestuttavaa, että tällaista keskustelua ylipäätään tarvitsee käydä. Pidän jokseenkin itsestäänselvänä, että jokainen poliitikko katsoo maailmaa oman kokemuksensa kautta, mikä vaikuttaa oleellisesti päätöksen tekoon. Tarvitaan erilaisia päättäjiä, jotta vältytään tyhmiltä päätöksiltä ja saadaan aikaan kunnon debatteja.

En näe, että nuoren ikäluokan pitää päästä päättämään asioista vain siksi, että kyseessä ovat nuoret. Kokemuksemme tästä maailmasta tulisi saada paremmin käyttöön, kun asioista päätetään. Oma kokemus on monesti se asia, jota vasten asioita ihmiset peilaavat ja jos kokemus on nuoruudesta seitkyluvulta se voi olla aika erilainen kuin kokemus nuoruudesta kaksituhatluvulta. Maailma muuttuu ja arjen näkökulmat asioihin muuttuvat samalla.

Toivon, että jatkossa nuoret pärjäisivät vaaleissa, koska vain siten päätöksenteossa muutos tapahtuu hallitusti. Jos päättäjät vaihtuvat liian laajassa mitassa kertarysäyksellä, jatkuvuus voi kärsiä oleellisesti. Menkäähän kommentoimaan ikäkeskustelua, tasapuolisesti ja kaikki muistaen.

Sky - puolue

Seura-lehti julkaisee juttusarjaa siitä odottaako Suomea vanhainvalta. Ja on siihen liittyen ”perustanut” SKY –puolueen, jonka perusteesinä on, että valta kuuluu kaikille, ei vain suurille ikäluokille. Kysymys sukupolvien välisestä vallanjaosta on mietityttänyt minuakin usein, mutta että Seura, lehti, jonka voisi hyvin ajatella symbolisoivan suuria ikäluokkia toimii näinkin ”radikaalisti”. Aikamoinen ylläri.

Hetken tutustuttuani Sky puolueen teeseihin, hyvä ja paha aloittavat vuoropuhelun pääni sisällä. Onko nyt aika käydä ikäpolvikapinaan vai onko vastakkainasettelun aika tässä suhteessa ohi? Miten käy tulevaisuudessa? Mikä on ikäluokkamme suuri tehtävä, jolla me ja lapsemme saamme nauttia tulevaisuudessakin hyvinvoivasta Suomesta?

Muutos on joka tapauksessa edessä ja asioiden on muututtava. Ei siksi, etteivätkö suuret ikäluokat olisi hoitaneet asioita huonosti. Vaan siksi, että politiikka tarvitsee kaikkien ikäluokkien edustajia. Laatu paranee, kun keskustelua käyvät erilaiset ihmiset eri elämäntilanteissa. Iäkkäämmät eivät voi koskaan tietää, millaista heidän rakentamassaan yhteiskunnassa on elää lapsiperheenä ja he eivät ole törmänneet esimerkiksi opintotukijärjestelmän epäreiluuteen käytännössä.

Tarvitaan hallittu muutos. Muutos politiikan tekijöissä, työelämän toimivuudessa, asenteissa ja kiireettömyyden edistämisessä ja rohkeudessa olla idealisteja ja viedä suuria hankkeita eteenpäin. Aina ei voi eikä pidä tuijottaa hintalappua ja arvioida tehokkuutta. Joskus on hyvä olla tekemättä ja ajattelematta mitään. Hyvinvointia edistetään parhaiten erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten yhteistyöllä. Yhdessä saadaan enemmän aikaan.

Horjuva pikkumies liukastuu, osa IV

Leikkipuistojen liukkaudesta ja hiekoittamisesta olen maininnut jo kerran, toisen ja kolmannenkin .

Nyt Rakennusviraston selvitys/näkökulma asiaan on saatu. Se löytyy jopa netistä.

Kyseessä on kyllä pikemminkin selitys kuin selvitys. Oleellisin löytyy lopusta, eli että kysymys on määrärahoista. On surullista, jos määrärahoja puistojen yleensä ja leikkipuistojen erityisesti, kunnossapitoon ei löydetä. Siinä tietysti syyttävä sormi osoittaa päättäjien, ei viraston suuntaan.

Selvitys saivartelee sillä, että hiekoitussepeli olisi maassa ollessaan vielä suurempi riski kuin liukkaus. Ajatus kulkee niin, että lapset kaatuessaan repisivät vaatteensa ja ihonsa tuohon sepeliin. Tämä riski on tietysti todellinen, mutta pintanaarmut paranevat kyllä ja toisaalta – kummassa satuttaa pahemmin: lyödessään päänsä liukastuessaan vai saadessaan ihon auki hiekkaan? Niinpä.

On myös täysin turhaa todeta, että sosiaalivirasto on velvollinen hiekoittamaan kävelypolut puistoihin. Niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka turvallista itse puistossa on liukkailla keleillä lasten leikkiä. Ja lapset ovat tunnetusti erittäin hyviä pysymään metriä leveillä kävelypoluilla matkalla puistojen sisätiloihin.

Sitäpaitsi on yhdentekevää, mikä tai kumpi virasto asian hoitaa kuntoon, kunhan se vain kuntoon saataisiin. Seuraavaksi kaipaisinkin kovasti sitä, että miten asiassa päästään eteenpäin – selvittämisen ja selittämisen sijaan.

Muutoksen tuskaa

Olemme pistäneet pitkään vireillä olleen hankkeen eteenpäin. Samalla sitä on kohdannut ajatuksia, joita ei ole aikaisemmin tullut vastaan.

Olemme pistäneet nykyisen asuntomme myyntiin Opkk:n kautta. Luopumisen tuska on aikamoinen. Ei olisi uskonut, että seiniin voi rakastua, mutta kyllä niihin voi. Nykyinen asuntomme on kuitenkin meille se ensimmäinen Koti - ei enää pelkkä asunto tai kämppä.

Suhde tähän asuntoon on kuitenkin tullut tiensä päähän. Huolimatta siitä, että paikka on hyvä, pinnat kunnossa ja viihtyisyyskin varsinkin Fab5 käsittelyn jälkeen erinomainen. Lapsia ajatellen tämä suhde ei kuitenkaan toimi. Meidän perheen on kuitenkin nyt aika ottaa askel eteenpäin, vaikka ikävä tulee niin ihania naapureita kuin luonnonrauhaa ja tätä kotia.

Vaikka asuntojen hintatasosta on ollut tietoinen, niin kyllä tässä tuskaa on tullut myös sen suhteen mitä on varaa ostaa. Ensin haaveilimme jostakin uudiskohteesta, mutta totesimme että rahat loppuvat kesken eikä riskinsietokyky riitä. Nyt on etsinnässä lähinnä joku vanha rivitaloyhtiö, josta vaikka remontoimalla saisi meille toimivan kodin. Olemme kyllä varautuneet siihenkin, että nyt ei tule vastaan se lopullinen muutto, vaan siirrymme muualle väliaikaiseen ratkaisuun.

Puoluevaltuuston kuulumisia

Pidin tämän puheen tänään puoluevaltuuston kokouksessa, Työväen Akatemialla Kauniaisissa:

Monikulttuurisuus lisääntyy tulevaisuudessa. Olemme jatkuvasti nähneet ikäviä esimerkkejä siitä, kuinka voi käydä, jos emme puutu asiaan sen vaatimalla tavalla.

Epätasa-arvo on maapallomme todellisuutta. Meidän demarien tuleekin toimia epätasa-arvoa vähentäen. Turvapaikan hakutarpeen vähentäminen on nimittäin inhimillisin tapa lisätä maailman asukkaiden hyvinvointia.

Valuutat ja työpaikat liikkuvat. Täten myös ihmisten on liikuttava. Maahanmuuttoasioissa onkin nyt kyettävä siirtymään ongelmakeskeisestä ajattelusta kauaskatseisempaan ratkaisukeskeiseen maahanmuuttopolitiikkaan. Tämä on ainut tapa ehkäistä mahdollisesti eteen tulevia ongelmia.

Ihmiset törmäävät maahanmuuttoon jatkuvasti arjessaan. Työntekijät niin päivähoidossa kuin taksinkuljettajina tapaavat erilaisia ihmisiä ja erilaisia haasteita, ratkaisuja kaivaten. Politiikan on vastattava arjen haasteisiin.

Toivon, että toimintasuunnitelmavaliokunta miettii tarkoin, kuin me demarit vastaamme maahanmuuttoon liittyviin haasteisiin.

Lopetetaan vain reagoiva politiikka! Toimitaan rohkeasti ja käynnistetään huolellinen maahanmuuttohaasteeseen vastaava valmistelutyö!

Muuta puoluevaltuustosta:
Puheenjohtaja Heinäluoman puhe
Valtuuston puheenjohtaja Ahteen puhe
Työministeri Tarja Filatovin Naistenpäivän julistus

Kannanotto kunta-ja palvelurakenneuudistukseen
Puoluevaltuuston julkilausuma

Nimi on Niki

Petteri jo ehtikin tästä informoimaan, mutta kerrotaan omallakin foorumilla.

Viime sunnuntaina sai vauvamme nimen. Hän on nyt Niki Kristian Oksa.

Nimestä käytiin ensin samanlainen "äänestysrumba", millä Neollekin nimi valittiin eli listattiin nimiehdotuksia ja molemmilla oli käytössään viisi ääntä, joilla pudotettiin nimiä pois. Tästä kuitenkin luovuttiin, kun olimme yhtä mieltä siitä, että ei kuitenkaan harkita nimiä, jotka Neon kohdalla hylättiin. Emme siis halunneet käyttää nimiä, jotka eivät ensimmäisellä lapselle kelvanneet.

Sitte tuo Niki tuli mieleen. Itse asiassa se tuli mieleen siitä, että näin Maikkarin urheiluutisissa heidän toimittajansa nimen, joka siis oli Niki. Sitä kun pureskeli vähän aikaa, alkoi se kuulostaa hyvältä. Petterikin piti nimestä, joten se oli sitten siinä.

Ristiäisissä koomisin tilanne oli heti alussa, kun kaikki oli valmiina seremonian aloittamiseksi. Huomasimme Neon olevan poissa - ja heti perään huomasimme, että nokkela 2-vuotias oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja sännännyt pihalle leikkimään. Petteri painui perään, poika karkuun. Liukastumisen jälkeen Petteri sai palautettua pojan samaan tilaan meidän muiden kanssa...

Tarvitaan hallittu, inhimilliseen hyvinvointiin tähtäävä muutos

Kiittelin suuria ikäluokkia Up-Demarissa siitä, että he ovat olleet tärkeässä roolissa rakentamassa tätä yhteiskuntaa. Ennen meillä ei olllut päivähoitoa, tasa-arvoista mahdollisuutta opiskella... jne. Nyt me ja meidän lapsemme saamme nauttia näistä palveluista.

Maailma ei ole valmis. Se on arvo sinänsä, että ikäpolveni on eläneet ja testanneet suuren ikäluokan luomia palveluita käytännössä. Me olemme huomanneet parantamisen paikkoja, kuten hekin tekivät aikanaan. Esimerkkinä opintotuki ja sen lainaosuus, arjen kiire, vuokralla asumisen kalleus, stressi jne.

Uusien ikäluokkien äänen on kuuluttava. Tähän paras ja ainoa ratkaisu on yhdessä tekeminen. Toimiminen yhdessä paremman maailman puolesta solidaarisesti ja keskustellen erilaisten "otusten" kesken etsien ratkaisuja aina uudelleen niihinkin ongelmiin, joita suuret ikäluokat kuvittelevat ratkoneensa tai jotka eivät ulotu vielä meidän nuorten maailmaan. Tulevaisuutta pitää rakentaa kaikkien yhdessä. Ratkaisu sukupolvikuilun ylittämiseen on yhdessä tekeminen.

Jotkut haluavat nähdä, että nyt vallassa oleva sukupolvi olisi syy meidän nuorempien ahdistukseen. En ole hetkeäkään valmis uskomaan, että asia on niin ja tämä nyt vallassa oleva sukupolvi olisi sen itsekkäämpi kuin muut sukupolvet. Hyvin suuri osa heistä haluaa tehdä maailmasta lapsilleen paremman paikan – aivan niin kuin mekin. Maailma ja Suomi tarvitsee kaiken karvaisia otuksia tuomaan esiin epäkohtia ja edistääkseen siten tasa-arvoa, hyvinvointia ja inhimillisyyttä, unohtamatta arjen turvallisuutta, johon meillä kaikilla on oikeus.

Nyt on tulevaisuuden hyvinvoinnin edistämisen aika – ja sen sukupolvet voivat, tai on jopa pakko, tehdä yhteistyössä meidän nuorempien kanssa inhimillisen Suomen hyväksi.

Lapset -köyhyyden riskitekijät?

Lainaus Hyvinvointi 2006 julkaisun tiedotteesta:
” Siinä missä kahden ansaitsijan korkeasti koulutetut perheet ovat pärjänneet hyvinvointikilvassa hyvin, lapsiperheiden köyhyyden riskitekijöiksi ovat nousseet vauva- tai taaperoikäiset lapset, yksinhuoltajuus ja monilapsisuus.”

Lapset ja etenkin pienet lapset siis ovat köyhyyden riskitekijöitä tutkimuksen mukaan. Jotakin vikaa on siis suomalaisessa perhepolitiikassa, vaikka meillä kansainvälisessä vertailussa tuetaankin lapsiperheitä kohtuullisesti.

Kysymyksessä ei ole rahakysymys yhteiskunnan mittakaavassa. Kyse on siitä kohdennetaanko varoja ja toimenpiteitä oikeisiin kohteisiin ja oikealla tavalla. Jatkossa voitaisiin esimerkiksi ajatella joidenkin veronkevennysten sijaan kohdennettuja toimia lapsiperheille jo olemassa oleviin rakenteisiin nojaten. Luulen, että tällaisilla toimenpiteillä olisi myös samankaltainen työllisyysvaikutus kuin tuloveron alentamisella, sillä lapsiperheiden taloudessa lisäeurot menevät taatusti suoraan kulutukseen, mikä tukee myös siis työllisyyttäkin.

Joku voi sanoa, että onhan sitä rikkaitakin lapsiperheitä, jotka voivat siirtää lisäeurot säästöön korkoa kasvamaan. Ja tietysti, niinkin on. Mutta veronalennukset menevät myös rikkaille, ja vielä suurempina. Lapsiperheiden tukeminen ei tietenkään olisi pysyvä vaihtoehto veronkevennyksille, mutta ainakin yhdellä kertaa voitaisiin näin menetellä.

Hallitus on tehnyt hyvää työtä työllisyyspolitiikassa mm. juuri kysyntää ruokkimalla. Samaa linjaa on syytä jatkaa, mutta kysyntään voitaisiin kohdentaa toimenpiteitä samalla helpottaen lapsiperheiden arkea.

Tylsistyttäviä höpöhommia kotona

Itsekin tulee liian usein puhuttua siitä, kuinka lasten hoitaminen kotona käy työstä. Tosin minulla kotiin jääminen on alkanut maistua koko ajan paremmalta eikä päinvastoin. Monta kertaa silmääni ovat pistäneet jutut siitä, kuinka kotona oleminen on tylsää. En tiedä, onko minussa jotakin vikaa, mutta minusta tuntuu siltä, että hauskuus vain lisääntyy, mitä enemmän kotona olen ollut.

Ehkä tylsyydessä on kyse erosta pääkaupunkiseudun ja muun maan välillä. Täällä kun kotona olevalle kansalle on tarjolla yllin kyllin sirkushuveja. Minulla on monesti valinnan vaikeus, mitä tekisin, kun erilaista toimintaa on ympärillä runsaasti. Voin suunnata kyläilemään, leikkipuistoon, uimaan, olla kotona. Niin ja päätöksen siitä, mitä tänään teen voin tehdä aamulla herätessäni. Koska muulloin aikuinen voi aamulla todeta:” Väsyttää, tänään en liiku kotoa yhtikäs minnekään.”

Hauskinta kotona lasten hoitamisessa on mielestäni se, että voimme hupuilla, kikattaa yhdessä höpö höpö hommille aamusta iltaan sekä tieto siitä, että hupuilu syventää minun ja lasteni välistä suhdetta. Vaikka meilläkin on selkeitä päivärutiineita, emme toteuta niitä aina pilkun päälle. Lapsenkin kun on opittava se, että rutiineista voidaan joskus poiketa. Kuitenkin päivärutiineiden puitteissa voimme touhuta monenlaista. Piirtää, pelata palloa, leikkiä, maalata, lukea, ulkoilla, leipoa jne. Ainoa rajoitus on se, että lapset ovat olemassa ja he eivät viihdy yhden asian parissa, yhtä pitkää aikaa kun aikuiset. Touhuaminen täytyykin joka päivä suunnitella myös lasten ehdoilla.

Tai sitten kysymys on yksinkertaisesti mielikuvituksen ja luovuuden puutteesta. Tosin minulla luovuus tuntuu puhjeneen kukkaan nyt, kun vietän aikaani lasten kanssa ja elän suhteellisen kiireettömästi.

Demokratia ei itsestäänselvää

Demokratian puolesta on toimittava (myös) puoluekentässä. SDP:n organisaatio on rakennettava nykyistä demokraattisemmaksi ja sen on pystyttävä paremmin toimimaan yhteistyösssä niin koti- kuin ulkomaisten tahojen kanssa. Ei olisi esimerkiksi poissuljettu ajatus - ei ollenkaan - aloittaa jäsenäänestysten käyttö tiettyjen poliittisen linjakysymysten ratkaisuun tai vaikkapa puheenjohtajan valintaan. Politiikka ei ole yksilölaji - eikä sitä sellaiseksi saa päästää kehittymään.

Puolueen rakennetta on urheilutermein kehitettävä niin, että kärkipelaajia voidaan laajalla rintamalla tukea maalinteossa. Osallistutetaan laajat porukat ja annetaan heille peliaikaa, jotta vastuu ei kasaudu vain harvoille harteille. Eikä toimita niin, että vaihtopenkiltä nostetaan ketä tahansa ykkösketjuun, kuten joskus näyttää käyneen.

Sosialidemokratia on kansainvälisempi kuin koskaan. Kuitenkin kansainvälisen demaritoiminnan tekemät linjaukset eivät juurikaan näytä sitovan kansallisia päätöksentekijöitä, kun tiukka paikka tulee. Oma kansainvälinen toiminta on nostettava selkeästi tärkeämpään rooliin myös siinä, että tehtyihin päätöksiin sitoudutaan. Globaaleihin haasteisiin on vastattava globaalilla politiikalla.

Horjuva pikkumies liukastuu, osa III

Tuossa aiemmin kirjoitin leikkipuistojen talvikunnossapidosta blogiini ja Helsingin Uutisiin. Asiaan ei ainakaan vielä ole muutosta tullut, vaikka se on otettu vakavasti käsittelyyn. Saapa nähdä, ehtiikö tämä talvi kulua loppuun ennen kuin Helsingin byrokratiassa asia saadaan hoidettua kuntoon. Toivon todellakin, ettei joku koneistossa kuvittele, että odottelemalla liukkaat loppuun asia unohtuu. Nyt kirjoitan aiheesta, koska myönteisen palautteen lisäksi olen saanut kummallista palautetta.

Korviini on kantautunut kummallisia kommentteja aiheesta, jotka ansaitsevat mielestäni oman bloggauksen. Ensinnäkin minua on hämmästyttänyt joidenkin kommentit siitä, että näin sitä pilataan puistojen maine. Häh? olen kysynyt. Ei tässä siitä ole alkuunkaan kysymys, vaan päinvastoin. Nyt on tarkoitus satsata lasten turvallisuuteen ja näin ennalta ehkäistä mahdolliset ikävät tapaukset, jos joku lapsi satuttaa itsensä. Kun vastaan tuli selvä epäkohta, näin viisaammaksi ryhtyä tuumasta toimeen kuin jäädä odottelemaan todella ikävää ennakkotapausta. Nythän jo useat lapset ovat liukastelleet puistossa, mutta vakavilta onnettomuuksilta on säästytty.

Toinen mielenkiintoinen havainto oli se, että kaupungin puistoissa käytäntöjä näyttää olevan lähes yhtä paljon kuin on puistojakin. Jossain on hiekkalaatikkoja, joita saa käyttää hiekoitukseen ja toisissa ei ole. Joissakin, kuten Jakomäessä, hiekoitus on kiellettyä, toisissa siitä ei ole erityisemmin ohjeita annettu. Myös lumitöitä hoidellaan erilaisilla menettelytavoilla. Mielenkiintoista, mietin…

Välillä kyllä vaihtelu virkistää, mutta tässä asiassa olisi hyvä, kun saataisiin pikapikaan toimiva käytäntö, joka edistäisi lasten turvallisuutta puistoissa ja ennalta ehkäisisi päänkolauttelua maahan tai luiden katkomista.

10 väitettä ja faktaa mahanmuuttoasioista

Tormäsin netissä mielenkiintoisiin faktoihin koskien maahanmuuttopolitiikkaa. Moni peikko tulikin käännettyä nurinpäin… Tsekkaahan ihmeessä, jos mamuasiat sattuvat kiinnostamaan
http://www.pakolaisneuvonta.fi/files/10_vaitetta_faktaa.pdf

Pitkiä päiviä ilman kahvitaukoja

Monesti saa kuulla siitä, kuinka helppoa arki kotona on – varsinaista olemista lasten kanssa. Juupa joo, helppoa helppoina päivinä ja tosi vaikeaa, kun kaikilla on huono päivä ja väsymys painaa. Toistaiseksi vielä ihmettelen, mitä arki nyt meidän perheessä tarkoittaa. Tarkoittaako se sitä, että joka päivä, mikäli pakkanen ei ole korkea, suuntaan leikkipuistoon kahden lapsen kanssa vai luovunko viimeisistäkin sosiaalisen elämän rippeistä vähäksi aikaan ja lukkiudun kotiin kahden vaippaikäisen taapertajan kanssa. Luulenpa, että valitsen ensimmäisen vaihtoehdon, saanhan siinä itsekin liikuntaa, jutella muiden aikuisten kanssa ja sitten vielä isompi lapseni nauttii puistossa olemisesta.

Kuitenkin pandansilmät taitavat jälleen kuulua minun vakiovarustukseeni. Vauvaperheen arki kun on hyvin erilaista kuin isompien lasten kanssa. Tällä tarkoitan sitä, että vauvan kanssa ja vauvan rytmissä eläminen on ihan erilaista kuin kenenkään muun rytmissä eläminen. Parin tunnin välein on ruoka-aika ja vaipanvaihtokin on usein yöllä tarpeen. Tosin ne yöt, jolloin vauva – ainakin meillä - vääntää kakkaa, kuluvat väkisin valvoessa. Ei siinä ähinässä ja puhinassa kukaan voi nukkua varsinkaan, kun tietää ähkimisen loputtua olevan todennäköisesti vaipanvaihdon aika. Yöt menevätkin usein heräillessä ja vauva on pirteimmillään yleensä iltaisin tai lähestulkoon yöllä eli silloin kun itse on väsyneimmillään. Vauvan kanssa kahden ehtisi vielä nukkua, jos itse vaan malttaa pötkähtää aina silloin, kun lapsikin nukkuu. Kun sitten perheeseen kuuluu toinen isompi lapsi, ei uniaikaa välttämättä ole paljoa.

Jos isompi lapsi on aamuvirkku, kuten meillä, niin nahkainen herätyskello läpsyttää paljain jaloin vanhempien sänkyyn jo varhain aamulla. Meillä noin kello 6.30. Siinä sitten alkaa aamupalan tekeminen, pukeminen, leikkiminen ja pikkuhiljaa ulos suuntaaminen. Oma aamukahvi tulee hörpättyä, tosin ilman virallista kahvitaukoa. Tällä tarkoitan sitä, että jos vaippa falskaa tai lapsille käy jotakin, on peppu nostettava välittömästi penkistä lisävahinkojen minimoimiseksi. Joka tapauksessa omien lasten hupujutut jaksavat naurattaa, vaikka olen huono nauramaan väsyneenä – oikeastaan aika äkäinen nainen.

Kotona päiväuniaikaa odottelen peukut pystyssä, jos ehtisi itsekin oikaisemaan johonkin ja vaikkapa selaamaan päivän lehdet rauhassa. Monesti on käynyt toisin, kun isompi lapsi nukahtaa päiväunille, pienempi herää. Onneksi kuitenkin hänet saa usein taltutettua jollakin keinolla takaisiin nukkumaan. Kun siten isä tulee töistä, monesti yhtä huonosti nukkuneena, sama meno jatkuu paitsi, että jompikumpi vanhempi voi ehkäpä saada otettua iltaunet. Uni merkitsee nykyään enemmän kuin koskaan. Jos tilaisuus nukkua koittaa, se tulee käyttää hyväksi. Nyt sitten parisuhdettakin hoidetaan usein niin, että toinen nappaa vauvan ja suuntaa nukkumaan olohuoneeseen, jotta äkäisyys perheessä vähenee.

Joka tapauksessa, en ole koskaan tehnyt näin pitkiä päiviä – oikeastaan ympärivuorokautisia poliisin ja palomiehen tehtäviä ja vielä paljon muuta. ”Aikamoinen käsityöammatti”, huokaisen ja saan taas märän pusun ohikävelevältä pikkumieheltä. ”Niinpä rakkaudestahan tätä tekee ja vieläpä nautin tästä”, mietin kun suuntaan leikkimään iloisten vaippaveijareiden kanssa.

Hatunnosto Alpo Suhoselle

Viikonloppuna tulin hyvälle mielelle lukiessani Ilta Sanomien Plussa liitettä, jossa huippu (ainakin mielestäni) jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen linjaa, että bisnesajatteluun perustuva urheilu ei palvele urheilijaa eikä yleisöä. Olen asiasta täysin samaa mieltä ja minua on usein ihmetyttänyt se, miksi rahan pitää ratkaista urheilussakin. Pitääkö omistaa paksu lompakko vai priorisoida lätkämatsi ennen kaurapuuroa, jotta voi nauttia liikunnasta?

Alpon puheet ovat jutun mukaan ärsyttäneet suomalaisia urheilijoita ja valmentajia. Minulle ne saivat aikaan hymyn korvia kohti. Yksi Suhosen helmistä oli :” Valmentamiseen liitetään termejä kuten joukkue, tahto, kuri ja voittaminen. Kun niitä tarkastellaan lähemmin, törmäämme stalinismiin, natsismiin, Napoleoniin, jesuiittajärjestöön ja muihin ääriajattelua edustaviin ryhmiin.” Niinpä hymähdin ja sanoin miehelleni, että taisin rakastua Alpo Suhosen tapaan nähdä urheilua. Elämä ei todellakaan ole vain urheilua varten, vaan urheilu elämää ja kaikkien meidän elämää varten. Hurraa Kaikki Pelaa linjat ja yritykset muuttaa urheilua reilummaksi.

Alpon mukaan menestys urheilussa, ei ole mitään verrattuna menestykseen elämässä. Jostakin syystä jo juniorivalmentajat unohtavat tämän. Etenkin jalkapallomaailmassa, josta Suomessa noin yksi ikäluokasta pääsee maajoukkuetasolle, on käsittämätöntä, että pieniä lapsia valmennetaan kuin konsanaan armeijassa sotaa varten. Suomalaisten tuleekin ymmärtää, että maailmassa on muutakin kuin jalkapallokenttä, kaukalo tai jokin muu. Etenkin lasten harrastuksessa on nähtävä ne mahdollisuudet, joita urheilu tarjoaa lapsen kasvun tukijana koko elämää ajatellen. Harva tähän kykenee. Yksi keino olisi toimia valmentajana lapsilähtöisesti. Lapsilähtöisyyden ajatus on helposti laajennettavissa ajatukseksi urheilijalähtöisyydestä.

Arvokeskustelua tulisi käydä laajassa mittakaavassa. Keskustelua tulisi käydä enemmän seuratasolla ja miksipä ei myös vääntää vanhan kunnon tavan mukaan kannanottoja, jotta asiat seurassa etenisivät parempaan suuntaan. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan niin kuin Alpo jutussaan tekee tärkeän huomion siitä, että keskustelu ei tavoita niitä ihmisiä, joille se olisi kaikkein tärkeintä. Tällä hän tarkoittaa ihmisiä, joille urheilu on pyhää ja jotka lähestyvät sitä teknokraattisesti tai bisnesorientoituneesti. Kuten Suhosen niin myös minun mielestäni menestysutooppinen ajattelu tulisikin heittää sivuun ja korvata tärkeämmillä asioilla, kuten globaalissa mittakaavassa siitä, miten maailma pelastettaisiin.

Voisiko se tapahtua kuten piirretyissä lasten jalkapallotarinoissa jalkapallon avulla? Jos ei niin, joka tapauksessa niissäkin esiintuoma reilupeli on ehdottomasti levitettävä nykyistäkin laajemmalle.

Vastustettavat työelämän joustot?

Paljon puhutut ja työnantajien kaipaamat työelämän joustot tarkoittavat käytännössä työehtojen heikentämistä. Joustot olisivat kannatettavia, jos ne toimisivat ihmisten ehdoilla, eikä yritysten ja sitä myöten talouden ehdolla. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että jo nyt joustaminen on mahdollista, työehtosopimukset määrittelevät minimit, joista saa ihan vapaasti, vaikkapa palkan osalta, joustaa ylöspäin.

Jos joustot tarkoittaisivat helpotusta työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa, niin mikäs siinä. Sellaiset joustot olisivat ihan kannatettavia. Jos joustot kuitenkin tarkoittavat mm. kiirettä, sitouttamista työhön, työn ulottumista vapaa-aikaan ja työaikojen pidentymistä, niin no thanks!

Tsemppaa, tsemppaa!

Minua on koko ajan enemmän ja enemmän alkanut mietityttämään kiireellisen elämän ihannointi ja ajatus siitä, että ahkeruus on loistava, yhteiskuntaamme ylläpitävä hyve. Tällä tarkoitan sitä, että täysi kalenteri ei merkitse täytelästä elämää, vaan pikemminkin päinvastoin. Ihminen tarvitsee hyvinvoidakseen joutenoloa ja höpmänpömppäjuttuja.

Tänään Helsingin sanomia lukiessani kaksi juttua hyppäsi erityisesti esiin. Toinen oli kahdeksasluokkalaisen Ilona Laineen kirjoitus "Opetussuunitelma ei armahda." Se kertoi nykykouluaisen arjesta ja siitä, kuinka hänen aikansa ei aina riitä läksyjen tekoon ja kokeiden lukuun, kun on niitä harrastuksiakin. Joku on sanonut, että älä harrasta niin paljoa. Kuten
Ilonakin ihmettee, pitäisikö kaikki vapaa-aika käyttää koulutöihin, niin teen minäkin. Illat tulee edes osittain olla vapaa-aikaa eli aikaa tehdä niitä asioita, joita lapsi tai nuori itse haluaa.

Toisena kirjoituksena mielipidekirjoitus-sivulla Mikko Laaksonen ihmettelee:
"Suomessa eineksiä syödään eniten Euroopassa, kun samalla valitetaan ruoan
korkeasta hinnasta ja huonosta laadusta" Niinpä, minä mietin lukiessani
kirjoitusta. Einekset ovat käteviä, kun lyö ruoan vain minuutiksi mikroon,
niin perheen päivällinen on valmis. Tosin siinä unohtuu kaikki muut
näkökulmat kuin vatsan täytyminen mahdollisimman helposti ja pikaisesti.
Niin ja vielä kun ei käytä aikaa ruoan laittoon, ehtii tehdä jotakin muuta.

Herran lettas ja hengittäkäähän rauhassa syvään. Elämän nautinnot ja ainakin minun hyvinvointini muodostuu ihan muista seikoista, kun siitä kuinka paljonko asioita ehdin suorittamaan. Ahkeruus ei aina ole hyve, vaan kun joskus osaa lonnia oikein kunnolla, niin työnteko ja opiskelukin sujuu paremmin. Kun aikataulu on löyhä ja ehtii panostamaan terveellisiin elämäntapoihin muuten kuin stressaten ehtiikö kuntosalille. Hyvinvointimme on varmempaa kuin kello kaulassa juosten. En minä ainakaan aina jaksa osallistua tähän "tsemppaa, tsemppaa!" yhteiskuntaan. Haluan tehdä asiat muustakin kuin jatkuvan suorittamisen paineesta.

Tosin, välillä huomaan tsemppaavani turhankin paljon, jälkikäteen ärsyttää, kun huomaa tehneensä ja tehneensä asioita, jotta ne vain eivät ole huomenna edessä.

Horjuva pikkumies liukastuu, osa II

Tuossa aiemmin kirjoitin leikkipuistojen talvikunnossapidosta blogiini. Tein samasta asiasta myös mielipidekirjoituksen, joka julkaistiin Helsingin Uutisissa maanantaina 6.2. ja lisäksi laitoin asiasta meiliä muutamalle yleistentöidenlautakunnan jäsenelle.

Tämä kirjoitus oli huomattu ilmeisen hyvin. Kun kävin torstaina Jakomäen leikkipuistossa, kuulin että ihmiset olivat jo saaneet palautetta asiasta. Näyttää siltä, että kaupungin puistojen talvikunnossa pidossa on hyvin erilaisia käytäntöjä. Positiivista palautetta tuli siitä, että joku ottaa asian esiin ja näin oli monia muitakin asioita edistymään.

Myös suoremman vaikuttamisen rintamalla on edistystä. Yleisten töiden lautakunnan sd jäsen Matti Taina vastasi pikaisesti asiaa kosketelleeseen sähköpostiini ja sanoi pistävänsä asiasta kyselyn Rakennusvirastolle. Taina lupasi palata asiaan, kun saa lisävalaistusta. Asiasta vastuullisen lautakunnan jäsenkin siis on nyt ainakin tästä tietoinen ja ilmeisesti myös halukas satsaamaan leikkivien lasten arjen turvallisuuteen.

Tämä on näitä pieniä tärkeitä asioita, joka kannattaa hoitaa kuntoon ennen kuin kukaan satuttaa itsensä. Päivitän asian etenemistä, kun kuulen siitä lisää.

Perheille tukea

Ilokseni huomasin sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haataisen kirjoittaneen blogiinsa, että lapsiperheitä tuetaan jatkossa hieman nykyistä enemmän. Kyse on useista parannuksista lapsiperheen arkeen. Hienoa, että hallituksen toimien suunta on oikea, mutta kuitenkin työtä riittää jatkossakin - perillä ei olla vielä näillä toimilla.

Lapsen hyvinvointi onkin ensisijainen asia, joka on turvattava yhteistyössä neuvolan, päivähoidon, leikkipuistojen, koulujen, harrastusryhmien ja muiden aikuisten ryhmien/toimien yhteistyöllä. Tässä asiassa ennaltaehkäiseviin palveluihin kannattaa satsata, sillä leikkaus tänään maksaa itsensä monin kerroin takaisin huomenna.

Tärkeitä seikkoja ovat myös muun muassa neuvolan neuvontapalveluiden kehittäminen, ns. matalankynnyksen perheiden tukipalvelut esimerkiksi leikki- ja asukaspuistot, yleensäkin palveluiden turvaaminen, työelämän joustavuuden lisääminen, asuntojen lisärakentaminen, jotta hinnat saataisiin pääkaupunkiseudullakin kohtuullisiksi ja miksipä ei pääkaupunkiseudun kuntien liittäminen yhteen näin lisäten palveluiden järjestämisessä tehokkuutta.

Suurta huolta minussa herättää myös vanhempien jaksaminen, pientenlasten isät tekevät huomattavan paljon ylitöitä ja tämä heijastuu molempien vanhempien jaksamiseen. Kun vielä nykyään työelämä vaatii työntekijöiltä koko ajan enemmän, niin työssäjaksamisella, työnohjauksella ja hyvällä johtamisella, palkkojen kohtuullisuudella ja määräaikaisia työsuhteita vakinaistamalla helpotettaisiin oleellisesti perheiden olosuhteita.

Perheiden hyvinvoinnin lisääminen on oltava jatkossakin tärkeä tavoite. Perheissä on monenlaisia haasteita. Perheiseen satsaaminen ei myöskään ole mikään turha kulu, vaan investointi yhteiskunnan tulevaisuuteen niin sosiaalisen kestävyyden kuin inhimillisen hyvinvoinninkin näkökulmasta