Yksi futishalli kahden sijaan

Muutama viikko takaperin, kaupunkisuunnittelulautakunta päätti kaavoittaa kiinteän hallin Myllupuroon, mikä lämmitti ainakin minun sydäntäni. Jostakin syystä välittömästi tämän päätöksen jälkeen liikuntalautakunta päätti evätä Malmin lentokentän päätyyn suunnitellun hallin rahat.

Mielessäni heräsi välittömästi kysymys: ”Oliko päätökset jotenkin kytkeytyneet toisiinsa?” Jos olivat, onko kaupungin politiikassa tarkoitus rakentaa toinen toistaan hienompia tiloja vähentäen tilojen määrää, joista etenkin koillishelsingissä on huutava pula. Käsitykseni mukaan olisi ollut järkevää satsata uuden hallin rakentamiseen koilliseen ja kehittää myllypuron tilannetta vasta, kun koillisen halli olisi pystytetty. Näin ei ainakaan jalkapallon harjoitteluolosuhteet parane kenelläkään.

Toivoisin satsauksia nuorten harrastustoimintaan, joka muuten on loistavaa ongelmia ehkäisevää työtä, ja sitä myöten panostuksia harjoitusmahdollisuuksien parantamiseen.

Palveluja direktiivillä – direktiivillä palveluja

Unionin palveludirektiivi vedettiin eilen pois huippukokouksen keskustelun jälkeen – lähinnä Ranskan vaatimuksesta. Direktiivin toinen nimi sen arkkitehdin mukaan on ”Bolkenstein Direktiivi”. Bolkenstein kuulostaa joltain pieneltä kaupunkivaltiolta jossain kaukana, näin sivumennen sanoen. Kuitenkin palveludirektiivi olisi saatava pikaisesti käyttöön.

Ensinnäkin unioni tarvitsisi yhtenäistä lainsäädäntöä palvelujen kaupalle. Palveluilla tehdään kauppaa jo nyt, mutta yhteistä lakia ei ole. Sen muotoileminen on poisvetämisestä huolimatta tarpeellista. On parempi, että kauppaa kontrolloidaan kuin, että eletään laittomassa tilassa.

Direktiivi ei saa olla sellainen, että se pakottaisi jäsenmaita yksityistämään tai kaupallistamaan julkisia palveluitaan. Julkisen palvelun järjestäminen pitää olla jäsenvaltion oma asia jatkossakin. Vieläpä niin, että jokin palvelu pitäisi voida myös valtiollistaa uudelleen, jos järjestäminen markkinoilla ei syystä tai toisesta (huonosti toimivat markkinat, monopolisoituminen, kartellisoituminen jne) ole enää ihmisten eli palvelun käyttäjien edun mukaista.

Palveluiden pitäisi myös olla mahdollisimman vapaita ja avoimia unionin alueella. Se tarkoittaa sitä, että direktiivillä tulisi purkaa valtioiden omia palvelujen kauppaa rajoittavia tekijöitä. Politiikan keinoin hallittu vapaakauppa luo työpaikkoja ja kasvua – ja myös parempia palveluita.

Toivottavasti unionin päättäjät saavat uuden, kelvollisen direktiivin aikaan. Mieluummin pian kuin pitkän ajan päästä.

Mahdollisuus olla kuin kotiäiti – valmistuin sosionomiksi

Poikani syntymän jälkeen elämäni on muuttunut paljon. Kokousten määrä on vähentynyt ja jatkuva seminaareissa juokseminen vaihtunut tasaiseen, ihanaan kotielämään. Halusin saada opintoni päätökseen mahdollisimman pian, mikä toi arkeeni pojanhoidon lisäksi yhden lisätehtävän siis opinnäytetyön kirjoittamisen.

Ajatus siitä, että voisin keskittyä vain ja ainoastaan pojan hoitoon on kiehtonut minua koko kotona olon ajan. Kuitenkin vasta nyt minulla on siihen mahdollisuus, kun opinnot ovat viimeistäkin piirtoa myöten valmiit. Valmistuin sosionomiksi viime perjantaina ja nyt opinnäytetyönikin on julkista riistaa. Sen löydät osoitteesta http://kirjastot.diak.fi/opinnayte?id=1015233.

Kilpailutus, ulkoistaminen ja ostopalvelu

Liikepalvelulautakunnan tehtäväkenttä alkaa koko ajan vaikuttaa yhä mielenkiintoisemmalta. Kilpailutuksen kenttä on tavallaan yksinkertainen, mutta toisaalta käytännön tilanteet eri sektoreilla ovat kovinkin erilaiset ja näin asettavat haasteen toiminnalle.

Tietyt peruskäsitteet tuntuvat monilla menevän sekaisin, joten ne on ehkä syytä kirjata ylös. Kilpailutuksessa ei sinällään ole kyse muusta kuin siitä itsestään. Eli jokin asia, tuote, sellaisen hankinta, palvelu tai sellaisen hankinta jne. kilpailutetaan eri toimittajien tai tuottajien kesken. Määriteltyjen kriteerin mukaan sitten hankitaan kilpailussa parhaiten pärjänneeltä. Julkisia hankintoja säätelee laki julkisista hankinnoista (löytyy: www.finlex.fi)

Ostopalvelu tarkoittaa sitä, että jokin palvelu ostetaan oman organisaation ulkopuoliselta tuottajalta; yritykseltä, yhdistykseltä, säätiöltä yms. Palvelun tilaamiseen ja sen tuottamiseen ihmisille liittyvät vastuut ja oikeudet säilyvät kuitenkin tilaajalla.

Ulkoistaminen, joka usein sotketaan ja yhdistetään kilpailutukseen ja ostopalveluihin, puolestaan tarkoittaa sitä, että alkuperäinen tuottaja luopuu kokonaan palvelun tuottamisesta ja antaa sen järjestämisvastuun kokonaan markkinatoimijalle. Kunta voi esimerkiksi tehdä jollekin ei-lakisääteiselle palvelulle, mutta ei laissa määritellyille kunnan tehtäville.

Pandansilmäelämää

En nyt pandoilla ja silmillä viittaa sinänsä onnistuneeseen SAK:n jäsenhankintakampanjaan (tsekkaa www.liityammattiliittoon.fi), vaan omaan arkeeni. Mieheni, Petteri Oksan, kanssa olemme useammankin kerran todenneet, että tämä lapsiperheellisen elämä on varsinaista pandansilmäelämää, etenkin jos yrittää tehdä muutakin kuin elää arkea.

Yöunet tuppaavat jäämään vajaiksi, vaikka poikamme Neo, nukkuukin yönsä hyvin. Sitä ei ikinä pääse ajoissa – riittävän ajoissa – nukkumaan, kun Neon nukahtamisen jälkeen on kerrankin aikaa hoitaa asioita, jotka on päivän tiimellyksessä jäänyt hoitamatta tai sitten viettää aikaa mieheni kanssa kahden.

Päivälläkään ei välttämättä saa univajetta poistettua ja tummaa väriä silmien alta vähemmäksi. Kun poika on päiväunilla, itsellä on hetken hengähdystauko. Tosin meidän pikkumiehen päiväunet ovat siinä määrin lyhyet, että yleensä päiväunien kesto on vain sen aikaa, että saa itselleen lounaan pöytään ja hesarin avattua.

Pandansilmäelämää, mutta ei voi valittaa. Yöunet pitenevät koko ajan, tosin onnea pandansilmät eivät haittaa ja lapsiperheen elämä maksaa kyllä hetkellisen väsymyksen moninkertaisena takaisin. Lisäksi tällä viikolla yksi urakkaluonteinen asia on tullut päätöspisteeseen. Opinnäytetyöni on esitelty ja minä valmistun sosionomiksi!

Syntymättömien lasten puolesta

Tänään aamulla selailin tavalliseen tapaan Uutispäivä Demaria, kun silmiini osui Tiina Virtasen kirjoitus, jossa puolustettiin Anneli Kiljunen lakialoitetta päihdeäitien pakkohoidoista. Asia on mietityttänyt minuakin usein, kun olen kohdannut päihdeäitejä työssä ja tuttavapiirissä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, johon Anneli ja Tiina, että pakkohoidosta avun voivat saada molemmat - niin lapsi kuin äitikin.

Pakkohoito hoitomuotona kuulostaa monen korvaan ihmisarvoa ja yksityisyyttä loukkaavalta. Pakkohoitopäätöksen voi tehdä lain mukaan, mikäli ihminen on vaaraksi itselleen tai ympäristölleen. Lapsen huostaanottokin onnistuu lain mukaan suunnilleen vastaavilla perusteilla. Miksi siis ei voitaisi täydentää lakia ulottumaan myös syntymättömiin lapsiin. Kuten Tiinakin kirjoitti, kuka on niin avuton kuin sikiö, siis syntymätön lapsi.

Tästä ei kuitenkaan voi eikä pidä vetää mitään johtopäätöksiä aborttikysymyksen suhteen. Monille päihdeäideille suositellaan raskauden alussa aborttia, mutta jos nämä eivät siihen ole valmiita pitää sikiön terve kehittyminen turvata jotenkin. Tässä pakkohoito tulee hyvänä keinona kuvaan mukaan turvaamaan ihan sieltä odottavan äidin terveestä ravinnosta alkaen.

Todellakin, meidän demarien tärkein tehtävä on heikompien puolustaminen ja nyt puhutaan todellakin niistä, jotka eivät itse voi vaikuttaa elämäntapoihinsa.

Onnistumisia

Hallitus piti tuossa puolivälin selvitystä onnistumisestaan. Huomio kiinnittyi lähinnä työllisyystavoitteeseen ja siihen, että tavoiteltuun sataantuhanteen uuteen työpaikkaan ei päästä. Hallituksen onnistumisia ei juurikaan ole mediassa tai muussa keskustelussa korostettu. Surullista on, ettei sataatuhatta työpaikkaa saada luotua, mutta ei hallitus mielestäni ole epäonnistunut. Näillä taloussuhdanteilla on erinomainen suoritus, että nyt on saatu aikaiseksi kuitenkin 10 000 uutta työpaikkaa ja muita hienoja asioita. Tavoitteenhan tuleekin olla tavoite, johon pyritään, mutta jonka saavuttaminen vaatii täydellistä onnistumista.

Hallitus on myös, SDP:n vaalitavoitteiden mukaisesti, onnistunut monessa asiassa. Esimerkiksi tavoitteena on ollut lapsiperheiden aseman parantaminen. Lapsilisään on jo tehty 1. lapsen osalta 10eur/kk korotus, kotihoidontukea nostettiin hieman yli 40 euroa ja tänä vuonna tulee voimaan laki, jonka mukaan peräkkäisissä synnytyksissä vanhempainpäiväraha lasketaan alkuperäisen työtulon, ei välillä olleen tuen, mukaan. Merkittäviä parannuksia on saavutettu lapsiperheiden arkeen. Eiväthän nämä tietysti ole kaikkia ongelmia ratkaisseet, mutta oikeaan suuntaan on menty.

Opiskelijoiden asemaa luvattiin parantaa kokonaisuutena. Nyt on päätetty asumislisän korotuksesta. Siis myös opiskelijarintamalla, jossa usein väitetään että mikään ei muutu milloinkaan, on menty eteenpäin.

Pienituloisten asemaa luvattiin helpottaa edelleen. Tätä on tehty mm. nostamalla jo muutamaan kertaan ansiotulovähennystä, millä toimenpiteellä kaikkein pienituloisimpien ihmisten asemaa on parannettu.
Hallitusohjelman tavoitteisiin kuului myös Suomen vakaasta taloudellisesta asemasta huolehtiminen. Korkotaso on edelleen ennätyksellisen alhainen ja vakaa, kauppatase ylijäämäinen, inflaatio alhainen eikä valtio ole myöskään velkaantunut lisää. Ei niin huonoa taloudenhoitoa tilanteessa, jossa ei varsinaisesti ratsasteta noususuhdanteen aallonharjalla.

Nämä kaikki on siis peräisin sekä hallitusohjelmasta että demarien vaalitavoitteista. Onnistumisia siis. Välillä pitää ottaa myönteisetkin asiat esiin, eikä vain jahdata huonoja. Eikä tässä edes, vanhaa sanontaa tapaillakseni, ole vielä kaikki.

Jalka ei saa lonksua

Uusi liikepalvelulautakunta aloitti tänään kautensa reippaassa hengessä. Aluksi tutustuimme Palmian upouusiin tiloihin, jotka sijaitsevat Käpylän entisen terveysaseman tiloissa. Tämän jälkeen pidimme ensimmäisen lautakunnan kokouksen. Kokouksen päätteeksi jokaisen lautakunnan alaisen laitoksen johtaja kertoi alansa ja yksikkönsä toiminnasta. Saappaat, joihin lautakunnan jäsenenä hyppäsin, ovat todellakin suuret. Tosin se oli tiedossa jo kun vastaanotin haasteen.

Lautakunta on yksi merkittävä vaikuttaja suhteessa kuntalaisten hyvinvointiin - yhteistyötä tehdään lähes kaikkien kaupungin virastojen kanssa. Mikäli kilpailutukset hoidetaan päin honkia, sopimuksia kirjoitellaan miten sattuu tai lautakunnan alaisia laitoksia johdetaan miten sattuu, voi lopputulos olla erityisen paha. Erityishaasteina tulevaisuudessa on kilpailutuskysymykset ja se kuinka kaupungin omat yksiköt pärjäävät globaalissa kilpailussa.

Onneksi yrittänyttä ei laiteta ja minäpä aion tsempata todenteolla. Kun haasteen vastaanotettua tuli työnnettyä uudet saappaat jalkaan ja nyt on aika täyttää ne.

Lisätietoa:
http://www.hel.fi/lplk (esityslistat, pöytäkirjat, tietoa yms.)

Vainikasta Oksaksi

Nimi on osa identiteettiä. Se on asia, joka on pysynyt samana koko elämän ajan ja sen muuttaminen tuntui minusta suurelta muutokselta, vaikkakaan se ei sitä juuri ole. Se on vain nimi, joka muuttuu, minä pysyn samanlaisena ihmisenä, vaikka nimeni olisi mikä hyvänsä. Joka tapauksessa elämäntilanteen muutos lapsen syntymän jälkeen vahvisti meidän tunnetta siitä, että nyt olemme perhe. Halusimme, että perheemme merkkinä on yksi sukunimi ja totesimme, että nyt on sen muutoksen aika. Eli kolmenviikon kuluttua paperisota on ohi ja minun nimeni on Mirka Oksa.

Suorittamisyhteiskunnan vaatimuksista priorisointia

Uuden vuoden aatto sai minut pysähtymään ja miettimään, mitä viime vuonna tapahtui ja mitä haluan alkavalta vuodelta. Oli helppo havaita, että suorittamisyhteiskunta oli napannut minut vangikseen ja valitsemisen vapaudesta oli tullut nautinnon sijaan ahdistava peikko. Jokaisen kun on itse kyettävä rajaamaan tekemisiään siten, että saa panostettua niihin asioihin , joita haluaa tehdä. Priorisointi vain ei ole kovin helppoa. Samaan aikaan haluaa kehittää itseään, olla hyvä äiti ja vaimo, vastuuntuntoinen päättäjä sekä palata jossakin vaiheessa vastuulliseen, haastavaan työhönsä.

Mikä voisikaan olla minun uuden vuoden lupaukseni? Ensiksi mieleeni tulee perinteisiä: alan dieetille, pidän tipattoman tammikuun jne. ajatuksia. Tämä ei kuitenkaan kuulosta alkuunkaan riittävältä tai juuri minulle nyt sopivalta. Nyt haluan ainakin hallita tätä suorittamisyhteiskunnan myllerrystä ja nauttia elämästä. Elämästä nauttiminen kyllä tarkoittaa sitä salaatinkin syömistä, keskittymistä välillä myös itseeni ulkopuolisten paineiden – työ, politiikka, harrastukset… - sijaan. Yksi esimerkki tästä on se, että tein valinnan jäädä vielä ainakin täksi vuodeksi kotiin poikani kanssa. Työ kyllä löytyy aikanaan odottamasta.

Viime vuosi oli kiireinen muutoksen vuosi. Keväällä olin raskaana ja yritin saada sosionomi opintojani niin lähelle loppua kuin mahdollista - olisinkin valmistunut, jos se olisi ollut mahdollista äitiysloman aikana. Syksy meni pienen koliikkilapsen kanssa ja kunnallisvaalihässäkän parissa. Kun vaaleista ja koliikista selviydyttiin, alkoi korvatulehduskierre ja lautakuntapakkajakoon vaikuttaminen. Vaalien jälkeen puolestaan ei voinut kuin pysähtyä miettimään, tätäkö elämältäni haluan.

Syksyn aikana huomasin, että elämäni tärkeimmät asiat olivat jääneet vähemmän tärkeämpien asioiden alle. Jalkapallon pelaaminen, ystävät ja vapaa-aika oli muuttunut paljolti suorittamiseen ja jatkuvaan kiireeseen. Siis täysin toisin kuin olen aina ajatellut, että ura ja työ ovat toissijaisia asioita minulle, koska onnelliseksi tulen siitä, että minulla on hyviä ystäviä, onnellinen parisuhde ja perhe. Aikaa on siis raivattava perheeni lisäksi liikunnalle ja ystäville, joiden seurasta saan aina voimia tulevien haasteiden kohtaamiseen.

Pohtimisen jälkeen onkin helppo todeta, että tänä vuonna aion järjestää asiat oman arvojärjestykseni mukaan ja nauttia elämästä täysin siemauksin ilman turhaa kiirettä ja suorittamista. Sota ei yhtä miestä tai naista kaipaa! Aion tarttua hetkeen ja nauttia vuodesta 2005 täysin siemauksin!

Pakkokäyntejä yksityislääkärillä

Julkinen terveyden huolto odottaa pelastajaa. Kun minä olin lapsi ja oli tapahtunut haaveri, terveysasemalle (Suutarilan) saattoi poiketa välitunnilla. Toista on meininki tänään. Poika oli tässä reilun kuukauden korvatulehduksessa. Söi kolme antibioottikuuria putkeen, ei auttanut. Nyt joulun alla, eilen, kävimme taas korvalääkärissä, jonka seurauksena pojallemme asennettiin putket korviin. Hyvä niin, nyt asian pitäisi olla kunnossa.

Moni asia on herättänyt ajatuksia tässä prosessissa. Suurimpana se, että jokaisella lääkärikäyntikerralla olemme pyrkineet normaalissa järjestyksessä terveysasemalle korvia näyttämään. Emme ole päässeet. Puhelimessa on kerrottu, että odottakaa nyt vielä ja soitelkaa huomenna uudestaan. Jokusen kerran on myös kehotettu antamaan särkylääkettä.

Meille ei ole mielestäni jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä yksityiselle terveysasemalle hoitamaan asia kuntoon. Minulla kun ei ainakaan sydän kestä katsoa pienen ihmisen turhaa tuskaa eikä hänen sitä mielestäni kuulukaan joutua kärsimään. Lisäksi epätietoisuus tilanteesta aiheuttaa ylimääräistä stressiä. Saimme laadukkaan hoidon, mutta toisaalta perheemme taloustilanteen solmuun siihen asti kunnes vakuutusrahat tulevat. Luojan kiitos, että päätimme ottaa pojallemme vakuutuksen.

Yksityiseltä saamassamme palvelussa ei ole ollut mitään vikaa. Ei toki ole myöskään siinä palvelussa, jonka julkiselta puolelta olemme onnistuneet saamaan – esimerkiksi neuvolakäynneillä. Saamastamme palvelusta huolimatta tuntuu siltä, ettei ole oikein käyttää yksityisiä palveluita sillä niitten asemaa vahvistamalla rapautamme kunnallista terveysjärjestelmäämme. Mieluummin kävisimme julkisessa terveyskeskuksessa; mutta minkäs teet. Asiat kun ovat kunnanvaltuutettujen ja -virkamiesten käsissä.

Samalla minulle vahvistui käsitys siitä, että voiton tekeminen ihmisten terveydellä on yksinkertaisesti väärin. Työntekijät ansaitsevat toki palkkansa ja niin edelleen, mutta että joku vetää rahat välistä, kun on kysymys ihmisten terveydestä; se ei ole oikein. Julkinen terveydenhoito takaa tai sen olisi tarkoitus taata se, että kaikilla – varallisuudesta riippumatta – on mahdollisuus saada hoitoa samoilla ehdoilla. Tosin nyt vallitseva tilanne aiheuttaa sen, että ne joilla on varaa maksaa ainakin vakuutus, hakeutuvat yksityiselle puolelle. Eihän tämä tasa-arvoista tai oikein ole.

Terveyspalvelujen järjestäminen kuntoon julkisella puolella on kuitenkin vain tahdosta kiinni. Halutaanko että palvelut toimivat, vai eivät? Kyse ei ole vain siitä, että pitäisi kaataa rahaa terveyssektorin budjettiin tai rassata organisaatiota kevyemmäksi. Rahaakin tarvitaan, mutta paljon on kysymys siitä miten työt järjestetään ja miten luodaan viihtyisä työympäristö, johon työntekijät haluavat tulla töihin.

Kilpailuttamaan

Ensi sijassa otsikko tarkoittaa sitä, että minulle itselleni tulee ensi vuonna lähtö kilpailuttamaan. Tällä en tarkoita uutta pestiä valmentajana vaan sitä, että maanantaina Helsingin sosialidemokraattien piirikokous valitsi minut ehdolle (kaupunginvaltuusto siunaa sitten tammikuussa) liikepalvelulautakuntaan. Liikepalvelulautakunta käsittelee Helsingin palveluja tuottavia yhtiöitä ja niiden asioita, usein juuri kilpailuttamista.

Kilpailuttaminen ja sen hoitaminen on äärimmäisen tärkeä asia. Olen enemmän kuin innoissani päästessäni tekemään asian kanssa töitä, vaikka aiemmin ajattelin ja toivoin vaalien jälkeen pääseväni sosiaaliasioiden kanssa tekemisiin. Kilpailuttamisessa, niissä palveluissa mitä se kulloinkin koskee, on kuitenkin hyvin pitkälle kyse samasta perusasiasta kuin sosiaalipuolella: ihmisistä ja palvelun turvaamisesta sitä tarvitseville.

Toisekseen otsikko tarkoittaa sitä, että ensi vuonna lähdetään kilpailuttamaan Palmian tarjoamia palveluita. Sinällään on ikävää, että kilpailutukseen joudutaan sillä siihenhän ei ole mitään pakkoa, ei mikään laki, asetus tai eu-direktiivi sitä vaadi. Kyse on yksinkertaisesti poliittisesta päätöksestä – tässä näkyy kahden suuren porvarillisen ryhmittymämme, kokoomuksen ja vihreiden, henki ja tahto.

Helsingin pitääkin erityisesti paneutua kilpailutusprosessiin. Oleellista on muun muassa se, että tarjouspyyntöön, sopimuksiin ja muihin asiakirjoihin kirjoitetaan yksityiskohtaisesti palvelun tuottamiseen liittyvät seikat. Menneisyydestä tulee oppia ja mokia, joita tehtiin esimerkiksi vammaisten kuljetuspalveluja järjestettäessä, ei missään tapauksessa saa päästää toistumaan muualla.

Jo riittää pallottelu

Helsingin vammaiskuljetuspalvelun tilanteella on nyt palloteltu oikeastaan koko syksy. On tehty esityksiä, palautettu niitä valmisteluun, pyydetty lisätietoja, puhuttu ja taas pyydetty lisätietoja. Eilen asia oli taas sosiaalilautakunnassa päätettävänä, mutta palautettiin valmisteluun, haluttiin lisätietoja…

Kyllä se nyt on niin, että täytyy olla tiedossa jo kaikki mikä asiaan liittyy. En yksinkertaisesti usko, että mitään – ainakaan ratkaisevia – tiedonmurusia enää puuttuu. Oleellisia asioita ei näistä selvityksistä ehkä enää tule, mutta pilkunpaikat toki lisääntyvät. Valmisteluihin olisi jo aiemmin voinut laittaa saatteeksi kokouksissa sellaiset asiat, että asioista oltaisiin voitu tehdä halutut selvitykset. Lisätiedon tarvitsijat olisivat voineet lisäksi soittaa virkamiehille saadessaan paperit kotiinsa. Nyt on vain kyse siitä, että kaikki päätöksentekijät eivät näytä uskaltavan lähteä asiasta päättämään..

On käyttäjien kannalta kohtuutonta, ettei päätöksiä uskalleta tehdä. Olisi jo aika saada asialle loppuvihellys ja lopettaa vastuunpakoilu. Sitten voitaisiin taas välillä keskittyä jo muihinkin asioihin. Asia on tärkeä, mutta ei todellakaan ainoa sosiaalisektorilla mihin pitäisi paneutua, esimerkiksi päivähoidossa, lastensuojelussa ja vanhustenhoidossa olisi tehtävää.

Suolaista ja makeaa

”Ihanaa meillä on vapaa viikonloppu, josta todellakin aiomme nauttia”, kuului ajatukseni vielä keskiviikkona. Käymme koko perheen voimin pulkka-ajelulla, vuokraamme leffoja, nostamme jalat kohti kattoa ja nautiskelemme. Todellakin makeaa elämää oli edessämme. Kunnes tuli torstaiyö, jonka pikkuherra päätti huutaa läpeensä ja seuraavana aamun huuto vain paheni ja oli paras suunnata kohti lääkärin vastaanottoa. ”Korvatulehdus”, kuului lääkärin tuomio.

Näin siis me nautimme itsenäisyyspäiväviikonlopusta, korvatulppia kaipaillen. Tosin onneksi antibiootit vaikuttavat suhteellisen nopeasti ja paraneminen on silmin nähtävissä. Toisena bonuksena vaan taitaa olla hampaiden tuleminen. Joku vielä sanoi, että tämä on elämän onnellisinta aikaa. Hetkessä onni muodostuu kyllä aivan erilaisista asioista.

Kodin neljä seinää alkaa viimeistään silloin ahdistamaan, kun pieni herramme vajaa 8 kk.seisoo vaikka ei kunnolla osaa. Ryömii 20 kertaa minuutissa häpläämään videoita, horjuu suuntaan jos toiseenkin seisten tukea vasten ja taistelee taukoamatta unta vastaan. Miten tuon toiminnan miehen saa edes hetkeksi pysähtymään? Välillä olisi niin mukava vaan loikoilla poika kainalossa, mutta ei.

Makeasta viikonlopusta taisikin tulla suolainen. Eli ei alkuunkaan sellainen kuin oli tarkoitus. Saatikka, että katastrofin hallinnasta olisi nauttinut täysin siemauksin. Kuitenkin päässäni pyöri useita makeita ajatuksia ja oivallus siitä, että onni ei elä hetkessä. Hetkessä kaiken kyllä onnistuu pilaamaan, mutta pitkällä juoksulla yhdessä perheeni kanssa rakennettu onnellinen elämä on ja tulee olemaan pitkän työntulosta, jossa on uskallettava elää jokainen hetki ja ymmärrettävä se, ettei onni tule hetkessä. Suolainenkin muuttuu pitkällä aikavälillä makeaksi.

Voihan vammaiskuljetus!

Tänään sosiaalilautakunta piti ylimääräisen kokouksen, koska Helsingin kaupungin teettämä sisäinen selvitys vammaiskuljetuksien yhdistämisestä kokeilusta oli valmistunut. Tarkoituksena oli antaa lausunto kaupunginhallitukselle ja valtuustolle eli tuoda esiin sosiaalilautakunnan näkemys sisäisestä tarkastuksesta laaditusta raportista. Lautakunta totesi yksimielisesti, ettei ollut tyytyväinen lausunnon sisältöön ja lähettikin sen terveisten kera uudelleen valmisteltavaksi. Useat kokouksessa käytetyistä puheenvuoroista olivat kysymyksiä - ja myös syytöksiä heiteltiin ilmaan. Kuinka olemme tähän tulleet? Kenen vika? Vastaus on mielestäni yksinkertainen: jos käytetään useita asiantuntijoita ja liikutaan alueella, jota kukaan ei kunnolla ymmärrä niin sellainen soppa kuin tekijänsäkin. Ja jos tekijöitä tai siis asiantuntijoita tekemisen useilta osa-alueilta on satoja ja tsiljoonia niin lopputulos ei varmasti ole maukas ja tasa-painoinen.

Tässä asiassa kaikki tuntuvat olevan vaikeassa paikassa siis niin virkamiehet, firman johto kuin sosiaalilautakunnan jäsenetkin. Kyseessä on iso ideologinen kysymys koskien palveluiden tuottotapaa. Vasemmistopuolueet ovat sitä mieltä, että nämä palvelut voitaisiin tuottaa kunnan omana toimintona eikä tuupata kilpailutuksen piiriin. Kun taas oikeisto, vihreiden säestämänä, haluavat avata kilpailun myös tälle puolelle. Kyse on siis suurista tunteista ja puolueiden näkökulmaeroista.

Lisäksi en ole voinut olla havaitsematta eturistiriitoja eritahojen välillä. Helsingin kaupunki haluaa tuottaa palvelut laadukkaina ja mahdollisimman edullisesti, yrittäjä haluaa saada rahoille vastinetta ja tehdä toiminnalla plusmerkkisen tuloksen, poliitikot haluavat saada asian kunnialla päätökseen ja jokainen vetäisi mielellään ”julkisuuspisteet” itselleen. Palvelun käyttäjät haluaisivat palata vanhaan järjestelmään, johon paluuta ei kuitenkaan ole. Kaikki ovat huolissaan siitä, kuinka palvelu turvataan tulevaisuudessa. Lisäksi juridinen puoli on monimutkainen ja Helsingissä palvelutarve suuri. Näiden lähtökohtien välillä virkamiehet sitten ovat yrittäneet tehdä huonoja tai vähemmän huonoja esityksiä lautakunnalle.

Eipä voi muuta todeta kuin, että tässä vaiheessa syntipukin etsiminen on turhaa. Syyttely on todellakin helppoa. Jokaiselle taholle voisi varmasti osoittaa oman syytöksensä. Kuitenkin nyt on keskityttävä siihen, kuinka kuljetukset saadaan pelaamaan ja kuinka turvataan vammaisten liikkuminen tulevaisuudessa. Niistä ihmisistä, jotka vielä haluavat etsiä syyllisiä ladon taakse vietäväksi ei ole prosessille kuin haittaa. Nyt on oltava tarkkana ja jämäkkänä hoitamassa tämä asia asianmukaiseen kuntoon. Syytökset ja jurnutukset pois ja töihin.

Operaatio pukin pelastus

Tänä aamuna luin lehdestä, kuinka kansanedustajatkin erehtyvät. Joku voisi sanoa, että siinä ei ole mitään uutta - nehän ei muuta teekkään kuin mokaa. Nämä ovat mielestäni kuitenkin väärässä. Lainsäädäntötyössä on saatu paljon hyvää (voittopuolisesti) aikaan, kaikkeen inhimilliseen työskentelyyn mahtuu mukaan myös floppeja.

Nyt onneksi eduskunta reagoi oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, kun hyvästä ajatuksesta meinaa seurata joulupukkien ulkonaliikkumiskielto. Tämä olisi siis seurannut, jos hallituksen esitys naamiontikiellosta olisi mennyt sellaisenaan läpi, se olisi nimittäin kieltänyt kaiken naamiotuna esiintymisen paikoissa, joissa on yleisöä. Vaikka lakiesityksen tarkoitus oli lisätä ihmisten turvallisuutta, jos naamioitumista käytetään suojana tehdessä rikoksia tai toimiessa väkivaltaisesti, lakiesityksen tapa ilmaista asia olisi siis kieltänyt myös ns. positiivisen naamioitumisen esimerkiksi lasten iloksi.

No loppu hyvin kaikki hyvin, eduskunta korjannee hallituksen huolimattomuusvirheen ja pukit saa kulkea vapaana, jos eivät suuntaa mielenosoitukseen riehumaan väkivaltaisesti tai kioskia ryöstämään.

Haaveet kaatuu?

Minulla on paljon haaveita itseni, perheeni ja yleensä tulevaisuuteni suhteen. Jo toteutuneita haaveita ovat esimerkiksi perhe, auto ja asunto. Niiden tilalle on tullut uusia, kuten lomamatkat, arjen säännöllisyys ja muita asioita. Kun jokin haave jää toteutumatta, se sattuu. Tulee mieleen kannattaako mistään ylipäätään haaveilla, jos tuloksena on vain pettymystä ja henkistä kärsimystä itselle?

Haaveet ovat kuitenkin elämää. Haaveet antavat suuntaa omalla toiminnalle. Jos ei haaveile siitä, missä haluaa olla esimerkiksi viiden vuoden kuluttua, sitä vain elää arkea päivästä toiseen - ilman suuntaa. Haaveet ovat elämää - ilman haaveita ei ole enää tulevaisuutta, vain tämä päivä ja menneisyys.

Haaveilu ei ole haihattelua tai päiväunien näkemistä. Osa haaveista on konkreettisimmin käsillä juuri nyt ja niiden toteuttamiseksi on tehtävä paljon työtä. Osa on kauempana ja niistä haaveillaan tyyliin, sitten kun on rahaa teemme keittiöremontin...

Sama pätee yhteiskunnalliseen toimintaan ja haaveisiin sillä saralla. Jos kukaan ei haaveile paremmasta tulevaisuudesta ei sitä tapahdu. Jos emme haaveile siitä, miten kaikki voisi olla toisella tolalla, eivät asiat muutu. Jos puhutaan vain siitä, mikä on mahdollista juuri tänään, ei mikään suuri ole mahdollista. Toteutuneita yhteiskunnallisia suuria haaveita on esimerkiksi kunnallinen päivähoito, joka ei olisi ollut mahdollista ilman tulevaisuuten katsomista.

Haaveillaan rohkeasti, vaikka välillä haaveet kaatuu.

Kuka maksaa roskasta?

Näin syksyllä tulee paljon lehti yms. roskaa, joka pitäisi sitten kuljettaa kaatopaikalle. Kaatopaikalle tavaran vieminen joka tapauksessa maksaa ja ihmettelenkin sitä, kuinka kunta kuvittelee, että kuntalaiset jaksavat nähdä vaivaa siitä ilosta, että saavat viedä roskansa kaatopaikalle maksua vastaan?

Kun saamme iloiten maksaa kaatopaikkamaksuja, meidän on joka tapauksessa järjestettävä kuljetus romullemme kaatopaikalle, mikäli siis emme halua maksaa siitäkin erikseen. Minulla ainakin on rahalle parempaa käyttöä ja tästä syystä varastostamme meinaa muodostua varsinainen romujen säilytyspaikka.

No, onneksi viikonloppuna naapurimme olivat aktiivisia ja hoitivat pihaamme roskalavan, jonka avulla roskista päästään eroon. Taisipa koko taloyhtiömme roudata lavalle kaiken turhan tavaran. Joka tapauksessa monella meillä olisi ollut tarvetta palveluun jo aikaisemmin, mutta kun rahalle ja ajalle on parempaakin käyttöä kuin nuo kaatopaikkahommat.

Lisäksi ihmeellistä on se, että Helsingissä ei kannusteta siisteyden ylläpitoon. Kyseessä on kaikkien meidän kuntalaisten etu. Jos ajatellaan sitä romun määrää, jonka voi meidänkin metsistä ja pusikoista löytää niin tulee selväksi, että kaikille olisi mukavampaa, jos romut löytäisivät tiensä kaatopaikoille. Tällaiset asiat kun ovat niitä, jonka takia veroja mielellään maksaisi, että saisi tällaisen asian hoitumaan niillä varoilla. Nyt joutuu roskasta maksamaan vielä erikseen.

Kuraattorit ja perhetyöntekijät eivät määrittelyä kaipaa?

Olen seurannut sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuus vaatimuksista säätävän lain etenemistä Arkadian mäelle ja mäellä. Ensimmäinen lakiesitys oli täysi fiasko ja se palautettiin uudelleen valmisteltavaksi. Nyt lakiesitys näyttää jo paljon paremmalta, mutta siitä puuttuu muutama oleellinen virkanimike: nimittäin kuraattorit ja perhetyöntekijät ja näiden kelpoisuusehtojen määrittely.

Jokatapauksessa olisi fiksua, että kelpoisuus määrittelyssä käytettäisiin alinta mahdollista tutkintoa, jossa pätevyydet tehtävän hoitamiseen täyttyvät. Lisäksi lain tulee turvata työntekijöiden riittävyys näihin tehtäviin myös tulevaisuudessa, ja jos vaaditaan yliopistossa suoritettua sosiaalityön tutkintoa, ei varmastikaan turvata riittävää ammattilaisten määrää näihin tehtäviin.

Kaiken hyvän lisäksi laki tehdään pitkälle aikavälille ja sitä tuskin ollaan joka välissä uusimassa. Tästäkin syystä olisi ehdottoman tärkeää tehdä laista laadukas ja määritellä siinä kaikki yleisesti käytetyt toimien nimikkeet. Toivon siis käsi sydämellä, että päättäjät ottavat tämän asian huomioon ja lisäävät lakiin perhetyöntekijän ja kuraattorin nimikkeet ja toteavat, että sosionomin (amk) tutkinto on hyvä minimi kelpoisuusvaatimus näihin tehtäviin.

Vanhuspalvelun palasia

Yksi tulevaisuuden suuri haaste on kotihoidon laadun turvaaminen vanhenevalle väestölle. Nyt tämän asian puitteissa toimitaan niin valtion kuin Helsingin kaupunginkin tasolla. Lainsäädäntöä päivitetään ja käytännön toiminta on tarkoitus siirtää kokonaan kaupungin terveysviraston alaiseksi toiminnaksi. Hyvä näin.

Yksi iso haaste tulevaisuudessa on kuitenkin se, kuinka arkea helpottavat toimenpiteet turvataan kohtuuhintaisina ja laadukkaina. Tavoite on hyvä, mutta aikaisemmin on otettu harha-askelia sillä, että palveluista osa esimerkiksi ateriapalvelu on ulkoistettu. Tästä syystä asiakaspoloinen joutuu maksamaan - palvelutarpeistaan riippuen - useamman laskun. Parhaillaan laskutusosoite on eri ateriapalvelusta, siivouksesta ja kunnan järjestämien toimintojen osalta.

Lisäksi kunta laskuttaa palveluista progressiivisesti. Eli niin, että se huomioi vanhuksen tulotason ja laskun suuruus kasvaa tulojen mukana, kuitenkin niin että koko eläke ei voi mennä hoitopalveluihin. Yksityinen sektori puolestaan laskuttaa mikä mitenkin. Tämä ei todellakaan ole oikeudenmukaista etenkään pientä eläkettä saavalle vanhukselle, jonka koko eläke voi mennä palveluiden maksamiseen.

Tulevaisuudessa toivon asian järjestyvän niin, että yhdellä kunnan perimällä hinnalla vanhus saa palvelut, eikä hänen tarvitse miettiä sitä minkälaisin järjesteluin kunta pavelut tuottaa.