Viime päivinä elämä heitti eteeni useita uudenlaisia haasteita. Niki, pienempi poikamme, kärsii vatsavaivoista ja Neo, isoveli, on potenut jo jonkin aikaa flunssaa. Samaan aikaan huomasimme, että meidän perheen aikuisilla on käynnissä uudenlainen muutos, jota kaiketi kolmenkympin kriisiksikin kutsutaan, ainakin niiden keskuudessa, jotka siihen uskovat. - Minäkin alan vähitellen uskomaan!
No, Neon flunssan kanssa olemme pärjänneet hyvin, kun ”taudinkuva” on tunnistettu. Varoitus, jos pelkäät kakkajuttuja, lopeta lukeminen tähän… ;) Meille lapsiperheille kakkajutuista on tullut uudella tapaa arkea. Nimittäin pienemmän pojan vatsan vääntö ja kakan värinmuutos vihreäksi, onkin aiheuttanut useita keskusteluja ja toimenpiteitä. Nyt testissä on maitohappobakteerit ja samaan aikaan ruokavalion -äidinmaidonkorviikkeiden ja riisivellin, kanssa leikkiminen. Totta kai vaikutuksia jatkuvasti seuraten. Kyseessä voivat olla ilmavaivat, vatsatauti tai sitten joku tietty äidinmaidon korvike ei sovi pikkumiehen vatsalle. Vastauksen etsintä on jokatapauksessa vielä kesken… Tänään tilanne näyttikin jo paremmalta, kakka oli keltaista. Ja meillä juhlat!
Kuin aamulla herätyskellon ääni, herätti ystäväni kommentti minut: ”Mulla iskee kolmenkympin kriisi. Mä vaan pohdin sitä, mitä elämältäni haluan ja millainen olen aikuisena naisena. Enää kun ei voi olla ihan niin kuin aikanaan parikymppisenä”. Kolmenkympin kriisi –sanana herätti minussa alkuun hilpeyttä, eihän tuo sitä ole ...vaikka kyllä mäkin kelailen samoja asioita. Jälkeenpäin keskusteluani mietittyäni hilpeys hävisi ja mieleeni tuli ajatus, totta kolmekymppi lähenee, eikä vain miehelläni.. 28- vuotias kahden lapsen äiti ei ole enää sellainen nuori simpsakka bilehile kuin kaksikymppinen. Enkä kyllä haluakaan olla, mutta en myöskään halua olla se viiskytvee, joka pukeutuu ja bilettää kuin teini ja jota katsotaan pöydästä säälien, onkohan tuo jäänyt maailmanmenosta sinne seitkyt tai kahdeksankyt luvulle. Minä en halua jäädä yhdeksänkytluvulle, vaikkakin voin pohtia tuon ajan menoa kaiholla ja hymyssä suin. Mikkeli-, nuoruus- ja sinkkuaika meni iäksi –ainakin tovon niin.
Kun sitten aukaisin suuni kolmenkympinkriisistä kotosalla, törmäsin toiseen ihmiseen, jolla lyhyen diagnoosin jälkeen sairauden kuva on sama. Siis mieheeni. Oivalsimme elämäntilanteen muutoksen puhaltaneen monelle elämän sektorillemme. Me molemmat olemme pian valmistuneet, meillä on vakityöt, harrastustoiminta on jäänyt vähemmälle ja aina kun otamme jonkun haasteen vastaan, jostakin on luovuttava. Käymme siis jatkuvaa priorisointikeskustelua siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei ihan niin tärkeää. Mitä haluamme ja mitä emme halua. Saaminen vaatii luopumista jostakin ja jollakin tapaa elämän rajallisuus tulee nyt vastaan. Samaan aikaan elämme unelmaamme, joka kuitenkin on todellista, eli ei ihan niin kermainen, kuin se unelmien kermakakku. Todellisuudessa kun kukaan ei ole täydellinen kuten unelmissa.
Elämä on täynnä yllätyksiä. Tosin nämä ylläreiden saapumisen syy on oikeastaan helppo hahmoittaa, kun miettii, kuinka kasvu lapsesta nuoreksi oli omanlaisensa show. Samoin on kaiketi kasvu nuoresta bilehileestä vastuulliseksi vanhemmaksi säilyttäen sopivassa määrin lapsellisuutta. Ei muuta kuin kippis ja kulaus kohti uusia elämän eteen tuovia haasteita!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Huvitahan itseäsi ajatuksella, että teidän iässänne minulla oli lapset murrosikäisiä :D
Jotkut ovat jopa nopeampia kuin me ;)
Lähetä kommentti