Pallohulluus

”Pallo!” kuuluu aina, kun pikkumies herää sängyssään, pakkaan lapsia autoon tai rattaisiin, pääsemme leikkipuistoon, tulemme kotiin, koittaa nukkumaan menoaika jne. Pallo käy hyvin niin unikaveriksi kuin parhaaksi leikkikaveriksikin. Aluksi vaatimus pallosta herätti hilpeyttä, nyt se herättää ristiriitaisia tunteita. Äidin ja jalkapallovalmentajan ylpeys herää aina, kun lapseni nukahtaa pallokainalossa. Tämä siksi, että valmentajakoulutuksissa sanottiin aina: ”Pelaajat, joista tulee huippuja, nukkuvatkin pallon kanssa.” Nykyään haluaisin esittää jatkokysymyksen: ”Ai, alle kaksi -vuotiaana jo?”

Ajattelin, että pallojuttu on jokin vaihe, joka menee aikanaan ohi. Nyt tämä pallohimo on jatkunut kohta puolivuotta ja laantumisen merkkejä ei näy. Lapseni on onnellisimmillaan päästessään ihan oikealle jalkapallokentälle. Joku miettii mistä kaks vee tunnistaa jalkapallokentän. No, herra on jonkun kerran ollut katsomassa äidin harkkoja ja sitten hän löysi äidin jalkapallovideot – jotka eivät todellakaan ole mitään laadukasta viihdettä. Joka tapauksessa kaks vee on katsonut niitäkin niin monta kertaa, että äiti muistaa videot jo ulkoa. Samaan aikaan olen miettinyt, ymmärtääkö pikku herra sen, kun videossa sanotaan: ”Oppiessasi hyväksi jalkapalloilijaksi sinun on harjoiteltava ahkerasti…”

Toisaalta jatkuva pallon kuljettaminen, vaikkakin se on rajattu tiukasti automatkoihin, leikkipuistokäynteihin ja hoitoreissuihin mummolaan, mukana on aika rasittavaa. Joka tapauksessa palloa kaivellaan välillä autojen alta, vesilammikoista ja olenpa joutunut muutaman juoksuaskeleenkin ottamaan, jotta se ei pääse vierimään paikkaan mahdottomaan. Sisällä pelaaminen on meillä ollut sallittua vielä toistaiseksi, sillä eipä ole tullut mieleen, että kaks vee voi jo alkaa rikkomaan peilejä palloleikeillä. Meillä ei paljoa puutu. Päätimmekin, että muuton yhteydessä kaikki kovat pallot jäävät pihalle. Joku ajattelee, että ei se nyt niin vaarallista – niin minäkin ajattelisin, jos en näkisi, miten kaksivuotias voi potkaista pallon käsistä ties mihin.

Ystäväni mies katseli lastani leikkiessä ja totesi vakavalla naamalla:” Neo on tainnut saada ainakin yhden voimakkaan pallogeenin.” Mietin: ”Sekö se onkin?” Jatkuva palloriemu saa sydämenikin nauramaan jatkuvasti, mutta riemuitseminen tulee jatkossa tapahtumaan pihalla. Luojan kiitos, uuden kotimme vieressä on jalkapallokenttä ja siellähän astmaatikon – siis minun - on mukava nauttia seuraavasta kymmenestä vuodesta. Tosin pallogeeni on tainnut minulta periytyä, joten sitä saa mitä tilaa. Kun itse tekee lapsia, voi vain katsoa peiliin, kun lapsi innostuu jostakin..