Poikani laittavat minut uudella tavoin miettimään, mikä on herrojen etu. Olen ajatellut, että omasta puolestani voin hoitaa lapsia kotona niin kauan kuin mahdollista. Tiedän kuitenkin, että jossakin vaiheessa poikanikin kasvavat ja haluavat elämään muutakin sisältöä kuin oman äidin kanssa hömpöttelyn. Pakko myöntää, että kakspuolvee on jo jonkin aikaa oireillut siihen suuntaan...
Aika kotona on ollut minulle ainutlaatuista ja tiedän, että tämä ajanjakson päätös häämöttää jo edessä. Työt kutsuvat joko eduskunnassa tai sitten jossakin muualla, mutta joskus ensi vuonna töitä on haettava. Sydämeni vain meinaa murtua, kun ajattelen, että vauvani kävelevät ja puhuvat, pienempikin jo jotakin.
Pienempi ukkeli turvautuu aina kakspuolveehen, joka kaipaisi ajoittain rauhaa pieneltä tuholaiselta. Olen pohtinut sitä, kuinka tehdään pehmeä lasku päivähoidon arkeen ja kuinka lapseni saavat mahdollisimman positiivisen ensiaskeleen päiväkodin arjen vaatimalle itsenäistymiselle. Kakspuolveelläni on tapana hinkua aina päiväkotien pihalle, kun siellä vaan on lapsia. Samoin kavereista puhutaan ja niitä selvästi kaipaillaan.
Moni äiti on kehottanut minua laittamaan kohta kolmeveeni päiväkotiin ja nyt ensimmäistä kertaa se kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta kaikille. Kohtakolmevee lapsukaiseni saa touhuta kivoja juttuja osan päivää ja opetella sosiaalisia taitoja, kun samaan aikaan minä voin ja ehdin touhuta pienemmän kanssa kaikenmaailman yksinkertaisia juttuja. Ehkäpä päivähoitoon meneminen onnistuu toisenkin kohdalla luonnollisemmin, kun rakennuksesta ja toiminnasta tulee pikkuhiljaa tuttu paikka. Mene ja tiedä. Fakta on, että työt kutsuu ja mietintä jatkuu…
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti