Arjen arvovalintoja

Vuosi 2008 starttasi perheessämme pohdinnalla. Kuinka paletti saadaan toimimaan? Koska kotimme lähtee myyntiin? Miten yhteensovitan elämäni ja työni niin, että arjessa on aikaa rauhoittua? Missä asumme? Miten elämme tulevaisuudessa? Mitä toivomme?

Selvää oli se, että jatkamme Jonen ja poikien kanssa saman katon alla. Asuinalue, asumismuoto , päivähoitokuviot sekä käytännön toteutus olivat auki. Lisäksi tiesimme, että auto lähtee myyntiin ja jotenkin asiat pitää vielä toteuttaa käytännössä niin, että arkemme on rauhallisen tasapainoista.

Helmikuussa päätin ottaa elämässäni aikalisän. Irtisanouduin lastentarhanopettajan tehtävästä ja aloitin Seuressa keikkalaisena. Olen nyt siis vuokratyöntekijä - tuttavallisemmin keikkalainen. Päätin, että elän arvojärjestykseni mukaan ja koska keikkaa riittää, teen töitä sen verran, että aikaa jää riittävästi perheelleni ja lapsilleni. Lisäksi halusin varmistaa, että pojillani on joka viikko mahdollisuus rauhoittua kotona.

Nyt härdelli on pahimmassa vaiheessa päällä. Asunto ja auto ovat myynnissä. Me odottelemme, koska asunnosta tulee tarjouksia, jotta voimme vastaan ottaa uuden asunnon, mikäli sellainen siten siihen hätään löytyy. Varasuunnitelmia on luotu, mutta hyviä ei ole olemassakaan.

Joka tapauksessa meillä ei stressata, paitsi hetkittäin. Tavallinen arki on rauhallista, aikuiset tekevät töitä oman arvion mukaan ja palkkaa tulee sen verran, ettei nälkää tarvitse nähdä, vaikkakaan mihinkään ylimääräseen ei ole juurikaan varaa. Me olemme valineet aikaa rahan ja jatkuvan kiireen tilalle tässä tilanteessa. Kun tilanne muuttuu, teemme valintoja uudelleen.

P.S. Tässä elämän käännekohdassa on huomannut, että aika menee arjen organisointiin eikä sitä aina riitä kirjoitteluun sekä kirjoitusten ajatteluun. Yritystä edelleen löytyy.

MUKAVAA JOULUA!

Joulupukin suuret saappaat jalkaani jos saisin
koko mailman tietystikin heti parantaisin
Ruokaa, rahaa, terveyttä niille minä soisin,
joille täällä tänään onkin käynyt vähän toisin.
Sulle lahjan antaisin mä erityisen hyvän:
joulumielen iloisen ja rakkauden syvän.

MUKAVAA JOULUA!

Ihminen jää porvarihallituksen jalkoihin

Arjen kiire, matalat palkat, lapsiperheiden ja ikäihmisten köyhyys sekä monet muut tärkeät asiat tuntuvat jäävän hallitukselta unholaaan. Nyt jos koskaan politiikassa raha ratkaisee mentaliteetilla köyhät kyykkyyn. Ainakaan minä en ole törmännyt arkeani helpottaviin kokreettisiin toimiin tämän hallituskauden aikana.

Tosin rahareikiä arjessani on loputtomasti toppapuvuista asumiskuluihin ja päivähoitomaksuihin. Jotenkin vain joka kuu tuskailemme samojen sentinvenytyspuuhien parissa. Mitkä asiat on ihan pakko hoitaa tässä kuussa ja mitkä voivat vielä odotella. Kun perheen budjetti on niukka, edessä häämöttävät juhlat ja mukavatkin asiat saavat tuskanhien pintaaan. Mistä löytyisi rahoitus vaikkapa pikkujouluihin.

Ikävää on ollut huomata, kuinka porvarihallituksen katteettomat lupaukset pettivät tavallisen tallaajan. Tilinauhan summiin, palveluiden laadun kehittymiseen ja arjenhyvinvoinnitiin ei tunnu löytyvän riittävää helpotusta valtion budjettiluvuissa. Tosin ennestään jo kai tiedettiin, että porvaripojat osaavat sen puhumisen jalon taidon, käytännön töteutus sitten tökkii.

Tuttuja kasvoja ja muistoja meneisyydestä

Internet sai tänään hymyn suulleni, kun selailin facebook:ia. Sivustolta löytyi hyviä ystäviäni nykyisyydestä ja monia tuttuja elämän varrelta. Etenkin pitkään kadoksissa olleet tuttavat ja kaverit saivat minut nauttimaan hetkestä ja muistelemaan monenmoisia suuria tunteita herättäneitä hetkiä.

Jotkut muistot ovat hulvattoman hauskoja ja toiset taas hiukkasen nolostuttavia. Joka tapauksessa paljon ajatuksia eletystä elämästä ja loppujen lopuksi, eipäs sitä ole kauas omena puusta pudonnut. Monin tavoin olen edelleen se aktiivinen, vipeltäjä, joka ei osaa pelätä elämän kolhuja saatika suojella itseään niiltä... No joka tapauksessa peliäly ja moni muu jutska on kehittynyt mielessäni eikä meno muuten ole enää niin vallatonta kuin joskus nuoruusvuosina.

Arkea ilman tekemisen puutetta

Työelämän arki osui kohdalleni kuin eräs kuuluisa faksi aikanaan Annelille. Pyytämättä ja yllättäen. Ensimmäiset viikot meni ihmetellessä ja kodin järjestelyjen kanssa painiessa. Mietimme paljon, mikä on poikien kannalta paras ratkaisu päiväkotiin viemisten ja hakemisten näkökulmasta. Nyt se puoli toimii, mutta monille asioille on vielä löydettävä oma aikarakonsa.

Selvästi näkee, että kaipaamme toisiamme ja kun kotiudumme päiväkodeista haluamme viettää aikaa yhdessä. Tosin tuota aikaa on yleensä kahdesta tunnista neljään tuntiin. Riippuen omasta työvuorostani. Kirjoittaminen, kokouspapereiden lukeminen, salilla käyminen ja muut ns. omat hommat, jää tehtäviksi silloin, kun pojat menee nukkumaan ja usein, siinä vaiheessa ne jää tyystin tekemättä, kun isekin kaadun väsyneenä sänkyyn. Etenkin silloin, jos jomman kumman pikkumiehen yö on levoton.

Olen päättänyt olla stressaamatta, vaikkakin välillä TO DO listat venyvät ja kauppaan ehtiminenkin tuntuu tuskaiselta. Jalkapallotreenien puolesta minua harmittaa usein, koska kenttäikävä iskee minuun vähän väliä. Kuten yleensä, myös nyt teen parhaani sekä priorisoin tekemisiäni taas kerran.

Päiväkotiin

Neo aloitti taannoin päivähoidossa ja nyt on Nikin, puolitoistaveeni, vuoro. Vaikka Tapulin päiväkoteihin onkin kova jono, muun muassa epäonnistuneiden lapsilukuarvioiden ansiosta, meillä kävi tuuri ja saimme pojat suhteellisen vaivattomasti samaan päiväkotiin. Kuten niin usein, reippaat lapseni ovat ainakin toistaiseksi ottaneet päiväkotihaasteen riemulla vastaan.

Kun Niki kuuli, että tänään hänkin pääsee päiväkotiin, innokas puolitoistavee seisoi reppu selässä, kengät kädessä eteisessä hokien tuu tuu ja taisipa tuo pieni vipeltäjä jokusen kerran jo vilkutellakin meille vanhemmille sanoen: ”Hei, hei”. Ensimmäisenä päivänä pikkumieheni jäi päiväkotiin pulisemaan hoitotädin syliin, vaikka aluksi jännitys vetikin hetkellisesti herran jännityksestä kankeaksi. Joka tapauksessa nyt on minun aika antaa lapsilleni tilaa ja luottaa siihen, että nuo pikkuvauvani eivät joka hetki enää tarvitse minua.

Kaikessa on puolensa. Moni tuskailun aihe vaihtuu uusiksi ja minunkin on aika suunnata töihin - minnepä muualle kuin omaan päiväkotiini. Vaikkakin toimenkuvani on toisenlainen kuin poikien. Minusta tulee lastentarhanope ja tänään on eka työpäivä.

Hämmästyttää, kummastuttaa - haisee ja maistuu

”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa”, kuului lasten laulu poikien makuuhuoneesta päiväunille nukkumaan käydessä. Todellakin. Tänä kesänä olemme hämmästelleet ja kummastelleet monen moista elämän makua, hajua ja kokeneet aivan erilaisen kesän.

Olemme ”toimineet turisteina” kotikulmilla, maistelleet marjoja ja välillä naamamme on vääntynyt happamuudesta kurttuun. Olemme ajelleet pyörällä ympäri kaupunkia tai siis pojat ovat istuneet peräkärryssä kuin suuretkin johtajat konsanaan ja äiti on sitkuttanut kilometritolkulla. Kalassa on käyty ja menneisyyttä on muisteltu välillä haikeina välillä nauraakikattaen. Uiminen on ollut ykköshupia yhdistettynä jalkapalloon. Me ei nimittäin olla todellakaan sokerista!

Hauska ja hulvaton arki valaa luottamusta elämään. On ihanaa nähdä miten elämä maistuu ja haisee hyvältä - ja tulevaisuuteen on mukava katsoa sujuvahkon arjen vinkkelistä.

Aaina pitää olla valmis yrittämään ja uskaltaa luottaa tulevaisuuteen. Hyvä muistutus tuli viime viikonloppuna häissä, joissa huippukaunis ja herttainen morsian ja komea sulhanen säteilivät iloa ja onnea sellaisia määriä, että onni kosketti varmasti jokaista paikalla ollutta syvältä. Onnea vielä teille! ja katsotaan, mitä elämä tuo. Nyt suuntaan vielä maistelemaan mustikkarahkaa ja sitten palaan pitkästä aikaa kunnolla lautakunta-asioiden pariin.

Tuskainen taiteilija

Kulunut aika on avannut taas kerran silmiäni, uudella ja osin vanhalla tavalla. Kasvu tapahtuu hitaasti ja aina on kasvukipuja, toipuminen ja kuntoutuminen eivät ole vain hetken prosesseja, vaan ne kestävät jopa vuosia. Kuitenkin on uskallettava elää ja antaa muidenkin elää, on uskallettava luottaa ja rakastaa, vaikka helpompiakin tapoja olisi elää. Tosin kuka sitä helppoa elämää haluaa? ;)

Pelikaanimiehen oivalluksia lainaten: Ihminen uskoo illuusioon ja asiat eivät ole miltä ne näyttävät. Ongelmat näyttävät jääneen taakse, vaikkakin elämän seikkailussa edessä on sekä uusia että vanhoja ongelmia voitettavaksi. On omanlaisia takaumia ja sitten on uudenlaisia asioita, joihin on vaikea löytää järkevää tapaa suhtautua ja siten myös muiden kuin oman elämänsä illuusioiden taakse pääsee kurkkimaan.

Joka tapauksessa me maalaamme elämämme taulun ja kuka on siitä oikeutettu meille mitään sanomaan. Syteen tai saveen, elämän taiteilijalla on tuskaisia ja helpompia vaiheita. Ehkäpä siis tämä kirjoittaminenkin alkaa suttaantua, kun haasteet ovat hanskassa ja illuusio peittää vaikeimmat tunteet taas joksikin ajaksi.

Kiitos PuiU t95

Olihan mitalijuhlat! En muista vastaavissa ennen olleenikaan. Menosta ei todellakaan olisi uskonut, kuinka ikävällä tavalla Hesa Cup osaltamme loppui. Hyvä tytöt! Ei muuta kuin eespäin, kohti uusia haasteita! Erityiskiitoksen haluan osoittaa mitalijuhlien ideoijille ja järjestäjille. Hyvä, että huolitte meidät taustatkin hauskoihin bileisiin!

Köyhän miehen pöhnät

Odottelen tässä, koska pikku veljestäni kuuluu jotakin. Hän nimittäin sai kokea koekaniin roolin, kun jokin sähköjuttu ei pelitä. Herra vetäisi kolmet tai itse asiassa kai viidet kunnon säkärit kitaraa soitellessaan ja edelleen, jostakin syystä sähkömiehet, useat, eivät löytäneet mitään vikaa broidin kitaravehkeistä.

Kuitenkin Akkarin tavoin, köyhän miehen pöhnät tuli vedettyä, elämää on ollut pakko kelata ja samalla rakkaus sitä kohtaan on kasvanut. Joka tapauksessa nyt on aika ”löytää” oikea vika tai sitten viedä koko kitara vehkeet kivikkoon.

Toivon mukaan tämä sairaala keikka jäi nyt viimeiseksi ja enää ei tarvitse vedellä köyhän miehen pöhniä sähkölaitteiden avulla.

Aikaa elämän kolhuista toipumiselle

Kevät on muuttunut kesäksi ja aika huristaa vauhdilla. Olen joutunut etsimään omaa rajallisuuttani ja sitä, mitkä asiat ovat minun vaikutusvallassani ja mitkä eivät. Olen joutunut toteamaan, että haavat sattuvat, mutta arvet ei. Arpia on jopa turvallista esitellä, kun haavoja haluan nuolla rauhassa. Joka tapauksessa äitikään ei voi suojella kaikelta.

Tiedän, ettei avioerosta toivuta hetkessä ja tiedän, että epäonnistumiset kasvattavat. Kuitenkin kasvukipujen syövereissä, minulle käy kuin taiteilijalle luomistuskissaan. Kirjoittaminen on muuttunut lähes mahdottomaksi, ellen halua kirjoittaa jotakin diipadaapaa. Sitä en aio tehdä.

Joka tapauksessa tekstiä tulee, kun on tullakseen ja nyt olen pahoillani, ettei sitä tule. Vaikkakin blogini on väyläni, josta en ole luopumassa.

Hikeä, iloa ja hulinaa

Halusimme eilen uuden ystäväni kanssa pitää mukavan retkipäivän ja suuntasimmekin poikkeuksellisesti asukaspuistoon, missä emme olleetaiemmin käyneet lasten kanssa. Reissusta tuli aikamoinen katastrofi aikuisten näkökulmasta, vaikka päivä taisi lasten silmin tarjota uusia elämyksiä ja kunnolla jännitystä.


Ensinnäkin kaikki lapsemme yksitellen hujahtivat, kuka milläkin leikkipaikan välineellä uima-altaaseen ja aivan kuin kruunatakseen koko ilon, pieni Niki poikani hyppäsi oikein mahalleen kellumaan altaaseen.


Onneksi vaaratilanteilta vältyttiin, vaikkakin melkein kaikki kävivät altaassa ja me aikuiset päivystimme lapsia silmä kovana.Kun sitten roudasimme litimärät lapset kotiin ja ohjasimme lämpimään suihkuun riemu oli taas katossa. Vaikkakin meille aikuisille tämä riemu tarkoitti tarkkaa valvontaa, kylpytarvikkeiden etsimistä ja ruoan laittoa.


Vaikka itsellä oli hikipinnassa, jotta kaikki toiminta pysyi hallussa,lapsilla oli hauskaa ja kiitos tuli minullekin ruokailun yhteydessä.No tällä kertaa ei kesä sade haitannut vesileikkejä. ;)

Kesäsateita, jalkapalloa ja ajattomuutta

Tänä kesänä ja keväänä elämäni on kulkenut uudenlaisella tavalla kuitenkin tuttua rataa. Kyse on ehkä eniten paluusta takaisin juurille. Lapsuuden kaverini kyläilevät lähes päivittäin ja aloitin jalkapallon valmentamisen. Päätin myös investoida pyöräperäkärryyn, jonka jälkeen olemme hurruutelleet poikien kanssa pyörällä ympäri kaupunkia, mikä on aina ollut myös mieluisaa minulle.

Olen miettinyt, pitääkö sitä tosiaan keskittyä täydellisesti tietokone hommiin, papereiden pyörittämiseen, jotta voi taas ymmärtää sen kuinka nautitaan raikkaasta kesäsateesta lenkkeillen tai jalkapallon potkimisesta. No ehkä mulla oli kolmen vuoden mittainen massakausi ja nyt on taas aika kulkea kohti timmimpää tulevaisuutta. ;)

Joka tapauksessa tänä keväänä tai siis kesänä nauttiminen, on ollut avain asemassa ja mökillä olen halunnut olla paossa myös tietoyhteiskuntaa –ilman nettiyhteyttä, toisin kuin viime vuonna. Annoin itselleni luvan heittää muutenkin ajantajun narikkaan ja antaa ajan vain kulua. Olen lakannut käyttämästä jopa bussiaikataulua.. Kalenterinikin pullottaa futismatseja, kaikenlaisia retkiä ystävieni kanssa sekä mökkireissuja. Sitä katsoessa mieleeni muistuu aikaisempi paniikkifiilis, kuinka on taas kiire. Tosin nyt kiire tarkoittaa vain enemmän kivaa, eikä henkeäni salpaa yhtään.

Sitä paitsi viimeiset päivät molempien poikieni kanssa kotona aamusta iltaan on nyt käsillä. Syksyllä Neo aloittaa puolipäiväisenä päiväkodissa ja tammikuussa Niki täyttää kaksi, eli viimeistään siitä vuoden päästä työt kutsuvat minuakin ja tämä kotona kavereiden kanssa touhuaminen loppuu. Tosin edessä on silloin uusi aika ja uudet jutut.

Paluu

Vaalien jälkeen olen ihan tietoisestikin yrittänyt pysyä pois tietokoneelta -ja blogin pidosta. Olen ajatellut, että pieni tauko vain perheen parissa aikaa viettäen on ihan terveellistä. Saavat ajatukset välillä vähän hautua. Uutta sanottavaa - vanhaakin on jäljellä - kyllä alkaa pikkuhiljaa kertyä.

Vaalien merkeissä tavataan taas huomenna, kun tukiryhmäni kokoontuu viettämään saunailtaa sörnäisten rantatie 23:een. Vielä ehtii mukaan, jos joku vielä on empinyt. Kerrataan vähän tapahtunutta, suunnitellaan jo tulevia kunnallisvaaleja. Ja ennenkaikkea viihdytään yhdessä!

Yksinäinen tietokone

Vaalien jälkeen koitti ihanan keväinen sää. Tästä syystä viime päivät on hujahtanut huomaamatta ohitseni pihalla touhutessani. Olemme pelanneet jalkapalloa, harjoitelleet potkulautailua, lapioineet hiekkalaatikolla, pyöräilleet ja haaveilleet ensi kesästä uimarantoineen ja piknikkeineen.

Ajoittain olen istahtanut puistonpenkille, katsomaan touhuavia pikkumiehiäni. Miettien, millaista rikkautta tavallinen arki minulle tarjoaa. Hymy on ollut perusilmeeni naamalla, kun olen saanut nautiskella jouten olosta ja samalla miettinyt mistä kaikesta voisin kirjoittaa, kun pääsen tietokoneelle.

Joka tapauksessa päässäni on tuhat ja yksi tarinan alkua, jotka saavat odottaa pääsyään päästäni blogiini tai päiväkirjaani. Nyt vaan en ole malttanut istua tietokoneella. Päiväuniajatkin olen mieluummin ladannut akkujani, istuskellen pihalla tai puuhaillen jotakin vaan. Epäilenkin, että suhteeni tietokoneeseen muuttuu kesäaikana ja tapaamme tiiviimmin taas syksyllä. Mene ja tiedä.

P.S. Joka tapauksessa alkava viikko kuluu mökkeilemässä Ristiinassa ja ainakin viikon ero tulee minun ja koneeni välille.

Keskustelu kasvattaa - Viestejä ihmisiltä

Rakel Hiltusen kolumnin mukaisesti: ”Keskustelut ihmisten kanssa soppatykeillä ja kahvikatoksilla on eräänlainen politiikan korkeakoulu.” Sen sijaan, että vaalien jälkeen voisi unohtaa politiikan teon, huomaan filosovoivani ja miettiväni yhä tarkemmin, mitä se hyvä elämä on. Mistä koostuu onni ja ilo? Mitkä ovat niitä elämän perusasioita, mitkä kaipaavat yhteiskunnan tukea? Ehkäpä mahdollinen porvarihallitus osoittaa epäkohtia vieläkin enemmän kuin tällä hetkellä mieleeni tulee, mutta ilmankin työtä sosialidemokratialla olisi riittänyt.

Ikärakenteen muutoshaaste on otettava vakavasti ja siihen on sijoitettava. Lasten ja vanhusten hyvinvointiin sijoittaminen ovat ykkösasioita. Tätä tarvitsemme jopa työikäisten ihmisten hyvinvoinnin tueksi. Mikäli palvelut brakaavat, ei työikäinen ihminen jaksa. Kokonaisvaltaista hoitoa ei ole se, että osa hoidosta saadaan lähiterveysasemalta ja osa labrasta jostakin muualta. Tämä on usein vain ihmisen juoksuttamista ”luukulta luukulle”.

Asuntojen hinnat eivät saa määräytyä pörssissä, vaan asuntopolitiikka on otettava etenkin kunnallispolitiikassamme tiukempaan hallintaan. Kaupunki voisi asettaa kunnianhimoisempiakin tavoitteita asunto-ohjelmassaan, jos niin vain haluaisi. Jotta asuntorakentamista saadaan lisättyä, Helsingin rajan siirtäminen on välttämättömyys. Lisäksi asuntotuotannon avulla on mahdollistettava se, että Helsingissä voi tulevaisuudessakin asua eri elämäntilanteissa.

Demokratia on meille suuri haaste. Jos ihmiset eivät ymmärrä, että jokainen äänestyskierros ratkaisee, joutuu politiikkakin ottamaan vähän väliä takapakkia, vain siksi, ettei kansalaisten ääni oikeasti kuulu. Nyt se ei kuulu. Kunnallispolitiikassa ongelmat liittyvät myös poliitikkojen mahdollisuuksiin. Ei demokratia toteudu, mikäli valtuutetut eivät voi vastaan ottaa lautakuntapaikkoja vedoten perhesyihin. Läsnäoloa ei voi korvata rahalla, mutta jos oikeasti haluamme, että Helsingin valtuutetut toimivat oikeasti asioihin perehtyen, ainoa tapa on maksaa ainakin joillekin valtuutetuille palkkaa.

Nämä ja monet muut ajatukset heräsivät vaalikentillä. keskustelun kasvattavalla vaikutuksella ja viikon pureskelun jälkeen sain ne kirjoitettua ylös blogiini. Olen luvannut, että vien kentän viestejä eteenpäin ja näin aion myös tehdä. Nähdään ja jutellaan asiasta sekä miksei myös asian vierestä :)

Syvä hengitys

Viimeinen puoli vuotta elämässäni on ollut täynnä erilaisia elämyksiä -niin hyvässä kuin pahassakin. Kun elää keskellä muuttuvia tilanteita, monet asiat on pakko jättää tulevaisuudessa mietittäviksi. Ehkäpä juuri sitä ja vaalikiireiden helpottamista kutsutaankin vaalikrapulaksi.

Oli miten oli. Nyt on selvästi aika pysähtyä. Kun pojat lähtevät viikonlopuksi isälleen, aion olla. Olla ja möllötellä. Hengailla ystävien kanssa ja tehdä juuri sitä, mitä sillä hetkellä haluan. Ehkä käyn salilla, kirjoitan tai sitten vain nautin joutenolosta.

En ajo panikoida, vaan olen vielä jonkun aikaan kotona poikien kanssa. Pikku hiljaa availen silmiäni ja katson ympärilleni, mitä maailmalla on minulle tarjottavana ja siirryn elämässäni eteenpäin.

Lopullinen äänimäärä

Eilen vahvistettiin eduskuntavaalien tulos tarkastuslaskennan jälkeen. Oma äänimääräni lisääntyi vielä hieman, eli lopullinen totuus äänimäärästäni eduskuntavaaleissa on 1928.

Vaalianalyysia

Nyt on vaalianalyysien aika. Tukiryhmäni on jo päättänyt kokoontua jakamaan kokemuksia noin kuukauden päästä. Tarkka aika ja paikka ilmoitetaan myöhemmin. Jos haluat mukaan tukiryhmääni, ota rohkeasti yhteyttä mirka@oksa.info tai 040 5224378.

Analyyseja varten materiaalia löytyy ainakin osoitteesta http://www.yle.fi/vaalit/tulospalvelu/kunnat/kno91.html

Kiitos vielä kerran - Työ jatkuu.

ISO KIITOS - TYÖ JATKUU

Vaalitulos näyttää selvästi sen, että kansa halusi muutosta. Helsingissä tippui kaksi istuvaa sosdem. kansanedustajaa ja Uudellamaalla jopa neljä. Vaalityötä puolueessani teimme kaikki niin paljon kuin jaksoimme. Pakkasessa, tuiskussa ja tuulessa vaalityömme eteni suunnitelmien mukaisesti.

Joka tapauksessa henkilökohtainen tulokseni, 1890 ääntä, oli huikea. Kun Sdp:n äänimäärät laskivat Helsingissä selvästi neljän vuoden takaisesta, oma äänimääräni nousi huomattavasti. Hienoa oli huomata, että tukijoukkueeni hymyili edelleen ja oli selvästi sitä mieltä, että EESPÄIN!

Lupaan jatkaa pitkäjänteistä työtä hyvinvointiyhteiskunnan hyväksi ja toivon, että kaikki te ihanat ihmiset, jotka olette omalta osaltanne saaneet tämän tuloksen aikaan, olette apunani. Suuri kiitos ja halataan, kun tavataan.

Erityiskiitokset haluan osoittaa - Teillä kaikilla oli merkittävä rooli tämän kampanjan onnistumisessa:

Mirva Haltialle, Kati Kokkoselle, Petteri Oksalle, Jouni Lahdelle, Harri Anttilalle, Eija Paanaselle, Salme Koskelalle, Marja Luokkaselle, Outi Niemelälle, Sampo Parikalle, Esko Mertaselle, Antti Portaanpäälle, Kaisa Koskiselle, Tapio Havastolle perheineen, Tuula Jurmulle, Hanna Kaukopurolle, Jukka Väänäselle, Satu Kuusiolalle, Hannu Haapalalle, Leena Peltoniemelle, Tero Strandille, Timo Katajamäelle, Pekka Tirkkoselle, Seija Leinoselle, Kent Åkebergille, Meeri Kuikalle, Riina Kuikalle, Marianne Aholle, Maija Savolaiselle, Kaisa Lehtiniemelle, Sonja Myllyniemelle, Johanna Nikuselle, Janette Jaloselle, Antti Ojalalle, Anita Vihervaaralle, Terttu Peltoselle, Erkki Hämäläiselle, Tapani Saloselle, Jorma Höökille, Seppo Saariolle, Harri Anttilalle, Eine Vainikalle, Seppo Vainikalle, Merja Bergille ja Hannu Haapalalle.