Kevät on muuttunut kesäksi ja aika huristaa vauhdilla. Olen joutunut etsimään omaa rajallisuuttani ja sitä, mitkä asiat ovat minun vaikutusvallassani ja mitkä eivät. Olen joutunut toteamaan, että haavat sattuvat, mutta arvet ei. Arpia on jopa turvallista esitellä, kun haavoja haluan nuolla rauhassa. Joka tapauksessa äitikään ei voi suojella kaikelta.
Tiedän, ettei avioerosta toivuta hetkessä ja tiedän, että epäonnistumiset kasvattavat. Kuitenkin kasvukipujen syövereissä, minulle käy kuin taiteilijalle luomistuskissaan. Kirjoittaminen on muuttunut lähes mahdottomaksi, ellen halua kirjoittaa jotakin diipadaapaa. Sitä en aio tehdä.
Joka tapauksessa tekstiä tulee, kun on tullakseen ja nyt olen pahoillani, ettei sitä tule. Vaikkakin blogini on väyläni, josta en ole luopumassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ikävää jos elämä potkii. Kyllä se siitä!
P.s. "Diipadaapaa" olet kirjoittanut aikaisemminkin vaikka kuinka paljon, joten anna tulla vaan.
Kyllähän asiat aina järjestyvät. Tuo "diipadaapa" -juttu on myös makuasia. Jokainen arvioikoot sitä itse.
Haluan kuitenkin olla niiden ajatusten ja asioiden takana oikeasti, koko sydämellä, joita tänne kirjoittelen. Lisäksi haluan kokea ne asiat tärkeiksi itselleni ja läheisilleni.
Lähetä kommentti