Koliikkijännitystä

Nyt on kulunut kaksi viikkoa vauvan syntymästä ja muistini siitä, millaista on tai voi olla vauvaperheen elämä, on palaillut pätkittäin. Viime kerralla yöt, illat ja välillä päivät kuluivat huutavaa pientä kääröä lohdutellen. Nyt elämä on lähtenyt liikkeelle helpommin. Lukuunottamatta sitä, että kaksi pientä lasta työllistää ihan eritavoin kuin yksi haasteellinenkin vauva.

Nyt perheessämme jännitetäänkin sitä, iskeekö koliikki toiseen lapseemme. Asia selvinnee tässä jonkin ajan kuluessa. Toisaalta tällä kertaa vauvan kommunikointiin itkun avulla suhtautuu ehkä hiukan maltillisemmin kuin viimeksi. Positiivista oli huomata, että koliikki kasvattaa. Ainakin Kaks`Plus:an suuren vauvakirjan mukaan. Siinä nimittäin lukee, että koliikkivauvan kanssa eläminen raastaa hermoja ja vanhemmat joutuvat kokemaan omat avuttomuuden tunteensa sekä aggressionsa. Näistä kokemuksista on, kirjan mukaan, hyötyä viimeistään uhmaiässä, jolloin lapsi muuttuu taas ”hankalaksi”, ja silloin koliikkivauvan vanhemmilla on jo eväinään aimo annos Kärsivällisyyttä ja luovuutta, joiden avulla he selviytyvät paremmin hermostumatta.

Vanhempana ainakin minun kärsivällisyyteni on kehittynyt yllättävän pitkäksi. Muukin kasvu on yllättänyt minut monin tavoin. Esimerkiksi kun tuttavani kerhosta sanoi, että sinähän olet aina niin rauhallinen ja johdonmukainen, jouduin vetämään hetken henkeä ja kysymään itseltäni, onko asia tosiaankin näin. Pohdinnan jälkeen pakko myöntää, että tuttavani oli oikeassa. Minusta, ennen räväkästä, kärsimättömästä touhuilijasta, on lasten tai pikemminkin esikoisen myötä tullut rauhallinen, harkitseva äiti. Tosin kyllähän temperamentti on tallella pysynyt, mikäli jokin asia tökkii todenteolla.

Jos siis näytän tulevina kuukausina pandakarhulta, silloin luultavasti on koliikki puhjennut meidän vauvalle ja kahden lapsen kanssa kunnon unesta on tullut ihana pilvilinna, jota en ole onnistunut saavuttamaan.