Ihana raskausaika

Raskaana olemisesta ja lapsen odottamisesta annetaan useimmiten se kuva, että se on ihanaa, ruusuista ja onnellista odotusta. Moni mieltää, että odotusaikana valmistaudutaan hymyssä suin ja pieniä vaatteita ihaillen ottamaan uusi pieni tulokas vastaan. Tämän kuvitelman mukaan odotusaikana mietitään, mitä kaikkea mukavaa voi pienokaiselle ostaa tai muuten vaan ihaillaan erilaisia pieniä vauvatavaroita. Todellisuus ei - yllätys, yllätys - tässäkään tilanteessa ole noin vaaleanpunainen, vaan todellisuudessa monenmoisia varjoja osuu tähänkin pääpiirteittäin onnelliseen aikaan.

Mitä pidemmälle raskaus etenee, sen kömpelömmäksi olo muuttuu ja sitä raskaammaksi pienetkin arkirutiineista selviämiset. Mitään ihanaa ei myöskään ole siinä, kun mahassa asuva pikku kaveri liikkuu ja potkii niin innokkaasti, että nukkumisesta ei tule mitään ja väsymys on yhä pysyvämpi olotila. Oma liikkuminen muuttuu myös tuskalliseksi, kun raskaudeltaan ei oikein pysty kävelemään kuin lyhyitä matkoja - ja siitäkin seuraa supistuksia mahan seudulla. Turhautuminen elefantinkokoisena olemiseen iskee oikein olan takaa raskauden loppuvaiheessa – toisaalta pelko synnytystä kohtaan vähentyy. Mielessä pyörii vain, että kumpa tuo sisältä potkiva olento saataisiin ulos niin ja saisin nähdä sen ehkä yhden maailman suloisimmista olennoista..

Epävarmuus on myös jatkuvaa. Varsinkin nyt käynnissä olevassa raskaudessa on pitänyt jännittää sitä, pysyykö tulokas mahassa tarpeeksi pitkään vai punkeeko vaarallisen aikaan ulos maailmaan. Olo on sellainen, että asiaan ei voi itse vaikuttaa niin kauan, kun pieni ihminen ei ole tullut maailmaan, jossa häntä voisi hoivata ja tehdä olon turvalliseksi. Lisäksi jos lapsen liikkeitä ei muutamaan tuntiin tunne, huoli valtaa mielen, onko pikkuihmiselle käynyt jotakin. Toisaalta helpotus, joka seuraa seuraavasta potkusta on jotakin todella mieltä huojentavaa.

Oma jaksaminen vaihtelee jatkuvasti. Puolitoistavuotias esikoispoikani vaatii leikkimään, touhuamaan ja kaikkea muuta koko ajan. Yritä siinä nyt sitten levätä ja juoda paljon vettä saatujen ohjeiden mukaan - ei oikein onnistu. Niin ja kun nostelua on vältettävä, niin eipä auta muu kuin tuntea jatkuvaa syyllisyyttä ohjeiden rikkomisesta. Kaiken hyvä lisäksi huomaan usein kantavani huolta myös puolisoni jaksamisesta, joka töiden jälkeen hoitaa - mukisematta ja kiltisti - siivoukset ja osansa arkirutiineista. Jossain vaiheessa tämänkin kai pitäisi ehtiä lepäämään.

Toisaalta nyt alkaa olla se aika käsillä, ettei enää haittaa, vaikka lapsi syntyisikin. Kuitenkin kun on ollut vähällä liikunnalla usean kuukauden ajan, ei liikkuminen nyt kymmenisen kiloa painavampana, käy kuin tanssi. Lisäksi kun lantionseutu on jonkin verran valmistautunut synnytykseen. Niin, että kävelyn jälkeen istahtaessa ei meinaa uudestaan enää päästä kävelemään. Tämän luonteisia vaivoja on useilla odottavilla äideillä ja nämä jos mitkä ovat kiusallisia. Toisaalta mieltä helpottaa, että enää ei voi odotus kestää kauan.

Minun on usein vaikea suhtautua raskausaikaan ihanana vaaleanpunaisena aikana. Koen, että sanonta odottavan aika on pitkä, kannattaa muistaa kuvaavan myös raskausaikaa. Unohtaako raskausajan varjopuolet todellakin niin nopeasti, etteivät useat ihmiset enää muista onnen varjoja vai onko kyseessä harhaanjohtavaa markkinointi lisääntymisen edistämiseksi?

Onnellakin on varjonsa.