Impivaaran ihmiset kyläilemässä

Itku meinasi tulla, tai tulikin, kun puhelimeni soi ja kuulin poikien päiväkodin vaihtuvan. Vaikka muutos oli haluttu ja suunniteltu, jotenkin se yllätti. Tunteeni olivat ristiriitaiset: pelko ja ilo vaihtelivat. Ehkä kaikki menee hyvin, ehkä ei. Kuitenkin olin jo päättänyt, että muutos on edessä. Ajankohta vain oli vielä ollut auki ja kuten niin usein elämässä, kun alkaa tapahtua sitten tapahtuu...

Muutos lähti liikkeelle muutama viikko sitten, kun saimme varmistuksen nykyisen asuntomme kaupantekoaikataulusta. Seuraavaksi laitoimme verkot veteen - ja uuden asunnon hakuun. Kaivoin vanhan, vuodelta 1997 olevan, asumisoikeusvuoronumeroni esiin.

Juuri ja juuri olimme saaneet asoasuntomme hakuun, kun meille jo tarjottiin mukavaa sellaisat Falkullasta. Kävimme katsomassa asuntoa ja tsekkasimme mahdolliset päiväkodit. Seurauksena lisää paperisotaa ja uusi asunto Falkullasta. No, eipähän ole pitkä muuttomatka ja toivonmukaan nykyisiä naapureitakin näkyy jatkossakin aina välillä.

Suunnittelimme vievämme lapsia päiväkotiin vähän pidemmän matkan takaa, kunnes eilen soittettiin Tapanilassa sijaitsevasta päiväkodista, Impivaarasta, että nyt löytyisi pojille paikat. Ennen aloitusta henkilökunta haluaa tavata lapset ja keskittyä siihen, että alku on mahdollisimman mukava. Kaksi hoitajaa kävikin meillä eilen tekemässä tuttavuutta meidän ja poikien kanssa.

Luottamus syntyi heti ja jotenkin itselleni tuli helpottunut olo. Hauska tilanne oli, kun hoitajat kysyivät pojilta, mihin pojat tarvitsevat apua. Toinen, Neo, nykyään neljä vee, vastasi: ” Mä en osaa pelaa pleikka kolmosen sitä keilapeliä...” ja Niki kaks vee tähyili ulos: ”tuolla on mun fillari, mutta mä en osaa polkee..” Että siinä ne tärkeimmät avuntarpeen paikat arjessa... ;)

Nyt uskon, että muutos menee hyvin. Uusi asuntomme on kiva, kivempi kuin mistä uskalsin haaveilla. Vielä, kun mietin itsekseni, että kuinkahan pojille käy uudessa päiväkodissa, pojat vastasivat yhteenääneen:” Hyvin.”.