Pojat olivat viime viikonlopun Petterin kanssa mummulassa ja minulla oli vapaa viikonloppu. Ja mikä tyypillistä, juuri tällöin flunssa kaataa sänkyyn. En tiedä mitään kauheampaa kuin yksinäisyys, mutta onneksi kiitos ihanille ystävilleni, en sitä juurikaan ole joutunut kokemaan. Viikonloppu meni paljolti puhelimessa puhuessa ja kotona ollessa. Niin, ja kavereita kävi piipahtelemassa.
Viikonlopun aikana näin useita ystäviä ja kavereitani, jotka ovat kävelleet elämänpolkua kanssani, vaikken ollut varmastikaan mitään parasta seuraa. Joka tapauksessa välillä on mennyt vuosia, ettei yhteyttä ole pidetty ja sitten taas polut kohtaavat. Nyt on se hetki, kun useiden ystävien ja kavereiden kanssa polut ovat kohdanneet ja mikä sen mukavampaa.
Todellakin helsinkiläisenä Helsingissä, olen monessa suhteessa etuoikeutettu. Kun tarvitsen lapsenhoitoapua, vaihtoehtoja on useita. On omat vanhemmat, lasten kummit ja muita hyviä ystäviä. Kun leikkipuiston ohjaajat, neuvolan terveydenhoitaja ja kaverit kyselevät, että onhan apua, tukea ja ystäviä, niin ei voi vastata kuin totta kai. Töissä olen usein kysynyt noita samoja kysymyksiä, mutta nyt olen huomannut, kuinka erilaisessa asemassa me olemme asuinpaikallamme.
Samoin, kun itse kaipaan irtiottoa, niin on olemassa biletyskavereita, salikavereita, kavereita, joiden kanssa vain hengaillaan, sekä äiti, isi, mummi, vaari, veli ja omat pojan vekarat. Mikä parasta, kun nuo ihmiset on tuntenut vuosia, he myös ymmärtävät minua paremmin. Eikä noiden läheisten ihmisten arvoa voi liikaa korostaa, juuri heitä vartenhan sitä haluaa elääkin.
Kiitos siis kaikille ihanille ihmisille, Hymyillään kun tavataan!